(Osa I on luettavissa täällä.)

Toinenkin esimerkkini liittyy maailmankuuluun lahjakkuuteen, filosofi Walter Benjaminiin (1892–1940). Hänen kirjeenvaihdostaan löytyy Sopotista elokuussa 1930 lähetetty kirje, jossa hän mainitsee matkansa läpi Skandinavian ja Suomen:

”Olen saavuttanut matkani viimeisen tai toiseksi viimeisen vaiheen – eli Sopotin. Niin miellyttävä kuin nyt taakse jättämäni matka olikin – aina napapiirin yli ja Pohjois-Suomeen – se oli liian yksinäinen saattaakseen minut entiselleni.”

Logistista osviittaa antaa myös Benjaminin norjalaisella laivalla heinäkuussa 1930 Gretel Karplusille (1902–1993, myöhemmin Gretel Adorno) kirjoittamansa postikortti, joka todistaa filosofin reitin kulkeneen Norjan kautta Suomeen, melko pitkälle samaa reittiä kuin Simenonin.

Tämän matkan ja sen johtolangat Walter Benjaminin elämäkertatutkijat säännönmukaisesti sivuuttavat täysin ikään kuin kyseessä olisi jokin banaali Seinejoen bateau-mouche tai viiniristeily Reinillä. Pientä poikkeusta edustaa Howard Eilandin ja Michael W. Jenningsin Walter Benjamin − A Critical Life (2012). Siinä tekijät ovat osanneet yhdistää kirjekatkelman postikorttiin sekä Benjaminin Nordische See -esseeseen, joka julkaistiin Frankfurter Zeitungissa syksyllä 1930. Mutta tätä pidemmälle he eivät mene. Erikoinen matkamysteeri jää selvittämättä. Elämäkerturit eivät kiinnostu matkan motivaatiosta tai edes sen reitistä, joka linnuntietäkin olisi yhteen suuntaan pitkälti yli kaksi tuhatta kilometriä, saati sitten vuoden 1930 kulkuvälineillä. Heille Norja tai Suomi eivät merkitse mitään eivätkä herätä mitään ajatuksia tai kysymyksiä.

Voi olettaa, että Walter Benjaminin Grand tourin Hurtigruten-osuus on kulkenut merikortissa suunnilleen samaan tapaan kuin Simenonin pariskunnalla puolisen vuotta aiemmin, nyt vain kesäolosuhteissa ja turistisesongin aikana. Benjaminin taipaleen on täytynyt jatkua huomattavasti pidemmälle Suomen puolelle, peräti Länsi-Lapista Helsinkiin asti. Heinäkuussa 1930 Norjasta saapuvalle Lapin tiestö ja rautatieverkko olivat kovin harvat verrattuna nykyisiin, joten Hurtigruten-yhteysaluksen jälkeinen matkareitti on herkullinen pähkinä purtavaksi. Kaiken lisäksi Benjaminin passissa on vain Norjan viisumileima, ei Suomeen myönnettyä viisumia.

Salaperäinen taival

Kulkija-romaanissani (2023) kuvaan Walter Benjamin matkaa Pohjolaan fiktiivisesti, mutta tarkkaan taustatutkimukseen perustuen. Siinä esitän myös tulkintoja hänen matkansa syistä ja seurauksista. Miksi ihmeessä tyhjätaskuinen taidekriitikko on siis varannut hytin Hurtigruten-laivalle ja lähtenyt vaivalloiselle matkalle? Kenties siksi, että hän kärsi avioeron jälkeisestä yksinäisyydestä sekä post-doc -masennuksesta. Hän oli väitellyt jo vuonna 1919, mutta tie oli noussut pystyyn, kun hän yritti pätevöityä yliopistouralle. Vuonna 1924 valmistuneen post-doc-tutkimuksensa Ursprung des deutschen Trauerspiels hän veti seuraavana vuonna takaisin, sillä hän epäili sen tulevan hylätyksi. Hän oli umpikujassa, ja etsi pakotietä, käännettä tai kirjoitusintoa. Suhde rakastajattareen oli, kuten nykyään sanottaisiin, complicated. Länteen hän ei pyrkinyt, Pariisiin, johon liittyvät tekstit jumittivat. Ei etelään, ei edes Caprille, jossa hän oli tavannut latvialaisen rakastajattarensa Asja (Anna) Lācisin (1891–1979). Ei itään, sillä Moskovassa hän oli viettänyt ristiriitaisia tunteita herättäviä aikoja Asjan kanssa. Pohjoinen laivamatka täysihoidolla, pienen hytin kirjoitusrauhassa saattoi tuntua hyvältä irtiotolta.

Hän nousi laivaan Bergenissä heinäkuussa 1930. Aikajanan perusteella hän ei purjehtinut Kirkkoniemeen asti. Sieltä ei ollut tietä Petsamoon eikä Petsamosta etelään lähtevä tiekään ollut aivan loppuun asti valmis. On huomattavasti jännittävämpi hypoteesi, että hän onkin jäänyt laivasta jo Tromssassa ja pyrkinyt sieltä Suomen puolelle ja sitä tietä etelään. Walter Benjaminille tarjoutui nimittäin ikiaikainen etappitie Ruijasta Enontekiöön: ensin pienellä yhteysaluksella Skibotniin eli Yykeänperään, josta pääsi kesäaikaan hevoskyydillä Helligskogiin, josta puolestaan paikallinen saamelainen opasti tunturipolkua pitkin rajan yli Kilpisjärvelle.

Samuli Paulaharju (1875–1944) teki tämän saman etappimatkan samoihin aikoihin heinäkuussa 1930. Siitä todistavat sekä hänen kellontarkka kenttäpäiväkirjansa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa että hänen ottamansa valokuvat. Tietä Kilpisjärvelle ei vielä ollut, sen rakensivat vasta jatkosodan aikana venäläiset sotavangit saksalaisten komennossa.

Saanan juurella yövyttiin Siilastupa-nimisessä majatalossa. Siilastuvasta saattoi myös varata itselleen sauvojan, joka vei muukalaisen Könkämäenoa pitkin alas Palojoensuuhun. Paulaharjun selostuksen mukaan Palojoensuusta oli mahdollista saada autokyyti Hetan kirkonkylään, josta puolestaan pääsi postibussilla Muonion kautta Kauli(n)rantaan, jossa oli tuolloin pohjoisin rautatieasema.

Sieltä Benjamin pääsee usean junanvaihdon ja yöpymisen kautta ensin Tornion ja Oulun kautta Seinäjoelle ja Tampereelle ja sieltä viimein Helsinkiin. Ja mikä toki merkillepantavaa tässä vakaumuksellisen kommunistin junamatkassa halki Pohjanmaan on se, että elettiin kuumaa suvea 1930. Se oli kesä, jona väkivaltaisen kevään jäljiltä Lapuan liike oli voimainsa tunnossa. Liikkeen kiihkeisiin kannattajiin kuuluivat muiden muassa Samuli ja Jenny Paulaharju (1878–1964). Talonpoikaismarssi valtasi Helsingin heinäkuun alussa, ja muilutuksia järjestettiin kiivaasti koko kesän ajan. Tämän Suomen läpi matkustaa berliininjuutalainen Walter Benjamin, Caprilla vuonna 1924 marxilaisen herätyksen saanut ajattelija.

Helsingissä hän oletettavasti nousee laivaan, joka vie Baltian rannikkoa myöten Itä-Preussiin ja Sopotiin. Sieltä hän kirjoittaa johtolangaksi muodostuneen kirjeen ystävälleen Gerhard Scholemille Jerusalemiin ja toteaa miellyttävän, mutta yksinäisen matkan jääneen nyt taa. Kuten Simenoninkin kohdalla, tämäkään matka ei ole kansainvälisiä tutkijoita kiinnostanut.

Matkan pää

Miten näille matkamiehille kävi sittemmin?

Georges Simenon alkoi kirjoittaa komisario Maigret -romaaneja. Niissä tunnetusti polteltiin piippua. Pienenä havaintona kerrottakoon Simenonin noteeranneen, että Blanche Vogt haukkui lehdessä hänen ensimmäisen Maigret-romaaninsa vuonna 1931. Simenon jatkoi matkustelua, hän kävi 1930-luvun alussa muun muassa Puolassa, Liettuassa, Ukrainassa ja Turkissa. Hän teki loisteliaan uran, kirjoitti noin neljäsataa romaania. Federico Fellinille hän kertoi vietelleensä elämänsä aikana kymmenentuhatta naista. Kun kirjailijat yleensä − kirjoitettuaan jonkin luvun raakaversion − ryhtyvät editoimaan tekstiä, niin Maigret puolestaan… No niin.

Sitten on vielä meidän suuri yksinäisemme, Walter Benjamin. Hän palasi elokuussa 1930 Sopotin kautta kotiin Berliiniin. Kryptisessä ”Nordische See” -esseessään hän kirjoitti tuoreista matkavaikutelmistaan miltei enteellisellä tavalla:

”Ajasta, jossa asuu se, jolla ei asuntoa ole, tulee palatsi sille, joka ei jälkeensä mitään jätä. Kolme viikkoa seurasivat aaltojen kohinan täyttämät näkymät toisiaan.”

Natsien noustua valtaan Walter Benjamin pakeni Pariisiin, jossa hän eli suuressa köyhyydessä ja kirjoitti ainaisesti keskeneräistä pääteostaan. Kun Kolmas valtakunta tunkeutui Pariisiin asti, hän pakeni kesäkuussa 1940 Gestapoa Etelä-Ranskaan. Saatuaan viisumin Yhdysvaltoihin hän jatkoi pakoa kohti Espanjaa päästäkseen Portugalissa valtamerilaivaan ja kohti New Yorkia. Hän ylitti Espanjan ja Ranskan rajan kävellen Pyreneiden rannikonpuoleisia paimenpolkuja pitkin, hieman kuten Kölivuoristossa kymmenen vuotta aiemmin. Syyskuun 25. päivänä 1940 pienessä espanjalaisessa rajakaupungissa Portboussa poliisi ilmoitti hänelle, että hänellä ei ollutkaan maahantulo-oikeutta, vaan hänet käännytetään välittömästi takaisin Ranskaan. Säädös oli juuri muuttunut. Kun muukalainen murtui, poliisi antoi armon käydä oikeudesta ja salli miehen yöpyä hotellissa; hänet karkotettaisiin vasta aamulla. Tuona yönä Walter Benjamin teki itsemurhan pienessä hotellihuoneessa. Hänen salkussaan ollut käsikirjoitus katosi.

Paikalliset viranomaiset järkyttyivät muukalaisen kuolemasta niin paljon, että peruivat säädöksen. Tämän ansiosta seuraavina kuukausina toista sataa vainottua pääsi turvaan Espanjan puolelle.

Filosofin viimeisen yösijan, hotellin seinässä lukee nyt sitaatti hänen tekstistään: ”Kaikki inhimillinen saa tulkinnan muodon”. Walter Benjamin haudattiin Portboun hautausmaalle, korkealle kukkulalle, josta näkyy kauas Välimerelle. Käydessäni haudalla tyttäreni kanssa syksyllä 2016 etsin taskustani kivet, jotka olin kerännyt omalta kotipihaltani Helsingin Kalliosta. Kivet ovat suomalaista peruskalliota, sitä kamaraa jota pitkin Walter Benjamin aikanaan matkusti, kymmenen vuotta ennen yksinäistä kuolemaansa kaukana kotoa.

Blogitekstissä käytettyjen sitaattien suomennokset ovat kirjoittajan lukuun ottamatta sitaattia ”Nordische See” -esseestä, jonka on suomentanut Taina Tuovinen.

Lähdekirjallisuutta

Adorno, Gretel−Benjamin, Walter: Correspondence 1930–1940. Ed. by Henri Lonitz and Christoph Gödde. Translated by Wieland Hoban. Polity 2008.

Benjamin, Walter: Gesammelte Schriften IV/I. Herausgegeben von Tillman Rexroth. Suhrkamo 1972.

The Correspondence of Walter Benjamin 1910–1940. Ed. by Gershom Scholem and Theodor W. Adorno. Translated by Manfred R. Jacobson and Evelyn M. Jacobson. The University of Chicago Press 2012.

Eiland, Howard–Jennings, Michael W.: Walter Benjamin. A Critical life. The Belknap Press of Harvard University Press 2014.

Kortelainen, Anna: Kulkija. Tammi 2023.

Akademie für Kunste, Walter Benjamin Archiv, Berliini: Walter Benjaminin passi.

Stokmarknes, Hurtigrutemuseet: perusnäyttely, 2022.