Painovoima vaikuttaa tutkijan kehossa ja aivoissa, kun hän tarkastelee Euroopan karttaa. Matka etelästä pohjoiseen näyttää työläältä ylämäeltä, ja matka etelää kohden puolestaan suosiolliselta myötämäeltä.

Kaksi tunnettua matkustajaa kipuaa kartalla etelästä pohjoiseen. Reitti on osittain yhtenevä, vuosikin tismalleen sama: 1930. Ensimmäinen muukalainen on syntyperältään belgialainen, mutta ranskalaistunut kirjailija. Hänet tunnetaan parhaiten romaanihenkilöstään komisario Maigret, eli kyseessä on kirjailija Georges Simenon (1903–1989).

Alkuvuonna 1930 Simenon nousi Norjan Bergenissä Hurtigruten-alukseen. Matkatoverina oli puoliso, taidemaalari Régine (Tigy) Simenon (1900–1985). Tässä vaiheessa Simenon tunnettiin jo tuotteliaana kirjailijana, joka kirjoitti salanimien takaa ja valtavalla vauhdilla viihderomaaneja ja lehtien jatkokertomuksia.

Simenon rakasti matkustelua. Vesielementti oli ollut hänelle läheinen jo parin vuoden ajan, kun hän oli veneillyt ahkerasti pitkin Ranskan, Belgian ja Hollannin jokia ja kanavia, ja jopa asunut veneessä.

Simenon kirjoitti pohjoisesta kokemuksestaan kahteen ranskalaiseen lehteen matkakertomukset, joista toinen jäi aikanaan 1930-luvun alussa julkaisematta Police et Reportage -lehden valitettavan konkurssin vuoksi. Näissä matkakertomuksissa Simenon kuvailee hyväntuulisesti laivamatkaansa Kirkkoniemeen ja takaisin. Alus oli mitä luultavimmin nimeltään Polarlys (”Revontuli”). Mainittakoon heti, että tämä matka ei liiemmin ole kiinnostanut kansainvälistä Simenon-tutkimusta.

Hurtigruten-laivat eivät olleet – eivätkä edelleenkään ole – risteilylaivoja, vaan yhteysaluksia, jotka huolehtivat vaikeakulkuisen rannikon välttämättömästä rahdista. Sotienvälisinä vuosina ne kuljettivat elintarvikkeita, postia, koneita, turskaa, silliä, turkiksia, hylkeenrasvaa ja karjaa etelästä pohjoiseen ja päinvastoin. Ne ottivat kyytiin sekä paikallista väestöä että ulkopuolisia matkustajia. Kesäisin matkailijoita saattoi olla niin paljon, että lankongilla tuli käsirysyä, kun paikkakuntalaisia harmitti turistien täyttämä laivavuoro.

Jo ennen sotia Hurtigruten-linjaa markkinoitiin aktiivisesti Euroopassa, joten ei sinänsä ole ihmeteltävää, että matkakuumeesta kärsivä kirjailija päätti lähteä Euroopan pohjoiseen ääreen. Pariskunta matkusti rohkeasti kaamosaikaan, kireässä pakkasessa ja kovan merenkäynnin aikaan.

Dekkaristin vaikutelmia

Matkakuvausten perusteella Simenonin pariskunta vietti matkallaan viikkokausia. He siis jäivät aika ajoin laivasta viettämään aikaa satamapaikkakunnilla ja tekemään retkiä lähiseudulle, kunnes jatkoivat matkaa jollakin myöhemmällä laivavuorolla.

Simenon hämmästelee talven kylmyyttä ja kaamoksen pimeyttä napapiirin pohjoispuolella, Lofooteilla ja Jäämeren rannikolla. Toisaalta hän myös ällistyy kaupungin eurooppalaisuutta Tromssassa, ”Pohjolan Pariisiksi” kutsutussa:

”Mutta missä on pohjoisen surumielisyys? Kaikki ovat iloisia. Aamulla, hämäryydestä huolimatta, toimistot avautuvat kuten kaikkialla muuallakin, sillä erotuksella, että täällä työtä tehdään sähkövalossa. Ja täällä on paljon toimistoja. Ja pankkeja. Mitä ihmettä? Täällä on jopa teatteri, jossa esitetään suurisuuntaista varieteeta. – Kaupoissa on viimeisimmät äänilevyt Pariisista, Lontoosta ja Berliinistä. Löydän kolme elokuvateatteria, joissa näytetään äänielokuvia, sekä yhden elokuvajulisteen jossa on Marlene Dietrich.”

Kirjailija kuvailee oleiluaan Nordkappin läheisyydessä, Honningsvågin pikkupaikkakunnalla. Pariskunta piipahtaa kuppilaan, jonka nimi hänen mukaansa on ranskaksi käännettynä ”Le paradis”, eli paikallisella kielellä ”Gimmle”, minkä pohjolan asukas pian arvaa olleen pikemminkin ”Himmel”. Sepä on soma paikka:

”Se on nimittäin paikallinen kabaree, yökerho maassa, jossa yö kestää kolmesta viiteen kuukautta! Salissa on mekaaninen piano ja fonografi. Valssit ja tangot soivat. Kuulin siellä Damian ja Joséphine Bakerin äänet. Totta puhuen, alkoholi on kiellettyä. Virallisesti tarjotaan vain teetä, kahvia ja kakkuja. Mutta jos haluatte viinaa, sitä tuodaan teille kupin pohjalla. Mitä tarjoilijattariin tulee, he ovat sieviä. He ovat pukeutuneet tismalleen samalla tavalla kuin müncheniläisessä tavernassa tai kabareessa Wienissä, Budapestissa tai Sofiassa.

– Puhutteko englantia, yksi heistä kysyy minulta.

– En… Puhutteko te ranskaa?

– En puhu. Vain unkaria, saksaa ja norjaa.

Sillä kyseessä on unkaritar, joka on tehnyt haaksirikkonsa täällä pohjoisessa. Hänen toverinsakin ovat unkarilaisia. He tarjoilevat. He laulavat. He tanssivat. Ja jos hieman intätte, he katoavat pieneen kamariin ja viittilöivät sieltä hienovaraisesti, että saatte seurata heitä. Täydellistä. Ilotalo, ihan oikea ilotalo Jäämeren rannalla, kolmenkymmenen kahdeksan asteen pakkasessa.”

Mitä varmimmin Simenon näkee revontulia, mutta niistä hän ei kirjoita sanaakaan. Kukin matkailee ja havainnoi oman persoonansa mukaisesti. Simenonin kaksi matkakertomusta ovat niin polveilevia, että tutkija putoaa ajoittain kartalta ja miettii, millä myyttisellä arktisella hulluudella Simenon mahtaa tekstiään maustaa.

Kirkkoniemeen päästyään Simenon ilmoittaa haluavansa nähdä saamelaisia, joita hän kutsuu lappalaisiksi (les Lapons). Tällainen retki järjestyy kyllä. Iltakahdeksalta eräänlainen moottorikelkka − Harley-Davidson, jonka pyörissä on lumiketjut − tulee hakemaan pariskuntaa. Simenon on hieman pettynyt, sillä hän on odottanut saavansa kokea porokyydin. Pariskunta asettuu istumaan moottoripyörän perään valjastettuun, rekimäiseen teräslaatikkoon ja heidät kiedotaan päästä varpaisiin porontaljoihin kuin paketit. Alkaa pitkä, Simenonin mukaan tunteja kestävä matka huimaa vauhtia yli lumitasankojen ja pitkien, kapeiden, jääkantisten järvien. Reitti on merkitty kuusenhavuilla, hän huomaa. Viimein he saapuvat keskellä yötä Simenonin sanoin ”viimeiseen valkoisten asuttamaan taloon”. Siellä käy säännöllisesti turisteja, ja Simenon löytää vieraskirjasta englantilaisia, saksalaisia ja ranskalaisia nimiä.

On mahdollista, että tässä kohtaa Simenon on Suomen puolella. Hän kuvaa rekiajelun tuntikausia kestäväksi, joten iltaa myöten ei ole varmaankaan ajettu lähettyville Petsamon puolelle, vaan ehkä Inarin suuntaan. Varanginvuonoa ei enää näy, vaan rannattomia lumiaapoja, tuntureita ja järviä.

Lapissa talonpoikaistalot ottivat matkailijoita vastaan vielä 1950-luvullakin, sillä kestikievarilaitos lakkautettiin vasta vuonna 1955. Tämä sivuelinkeino oli siis käytössä Pohjois-Lapissa vuonna 1930. Pariskunta laitetaan yöpuulle majataloon, jonka vaitelias emäntä heräilee yöunilta trahteeraamaan heille kuumaa teetä, purkkisardiineja ja viipaleen poronlihaa. Aamulla pariskunnalle tarjotaan poronnahkahousut ja poronnahkasaappaat, joissa on heinää sisällä. Emäntä pukee kirjailijan kuin lapsen: ”Viiden minuutin kuluttua minusta on tullut lappalaismies”, Simenon kirjoittaa. Talon lapsilla on hauskaa, kun he katselevat muukalaisia saamelaisvaatteissa.

Saamelaismies tulee pihaan ja Simenon epäilee, että jäätyneen partansa takana hänkin naureskelee heille. Pariskunta istutetaan rekiin ja taas mennään. Parin tunnin kyyti vie heidät lumitasankoa pitkin tunturien välistä ja porolaumojen ohi pieneen kotakylään, jossa he saavat aterioida saamelaisperheen vieraana. Kodan katossa roikkuu poronpaisti, josta heille leikataan makupaloja. Tähän ruokapuoleen Simenon paneutuu pitkäksi aikaa, sillä la cuisine kiinnostaa. Hän kertoo, että perhe valmistaa porosta ruokaa, nahasta vaatteita sekä sarvista pikkuesineitä, joita myydään matkailijoille. Perheen isäntä antaa hänelle lahjaksi poronluusta tehdyn piipun. Hän kertoo myös, että koska seudulla vallitsee kieltolaki ja alkoholia saa vain apteekeista (joista lähimpään on todella paljon matkaa), alkoholi on kallisarvoista ja sitä käytetään valuuttana. Norjassa kieltolakia ei enää ollut, ja Suomessahan tunnetusti oli, mutta Norjassa anniskelua rajoitettiin paikallisesti napapiirin yläpuolella.

Kyseessä oli mitä ilmeisimmin Hurtigruten-laivalla saapuville matkailijoille organisoitu elämyspaketti, jonka paikalliset järjestivät rutiinilla. Tarinan yksityiskohdat ovat aika uskottavia: se että moottorikyydissä ei voinut pahemmin kurkistaa taljojen alta, sillä viima poltti kasvoja. Se että porokyydissä sorkista lentävä lumi pöllysi kasvoille kivuliaasti kuin hiekka. Simenon kuvaa muistoaan innokkaasti ja ihastelee lumen valtakuntaa. Osa saamelaisista tehdyistä huomautuksista on karkean rasistisia.

Rajavartijoiden vieraskirja

Myöhemmin Simenon on saamelaisen kyydissä rannikolla, kun yhtäkkiä näköpiiriin ilmestyy hirsirakennelma, jonka ympärillä on sotilaita. Opas tekee äkkinäisen U-käännöksen. Simenon kaivaa kiikarit esille ja tunnistaa, että sotilaat ovat Neuvosto-Venäjän univormuissa. Häntä harmittaa, sillä hän olisi halunnut tehdä pienen kierroksen Neuvostoliiton puolella. Hän kirjoittaa pohtineensa:

”Onko täällä pohjoisessa vielä valtakunnanrajoja? Halutaanko tämä loputon kylmyys todella pitää itsellä? Lappalaiseni estää minua etenemästä. Hän elehtii pelokkaasti ja näyttää eleillään ampumista: Pam! Pam! Annoin periksi. Kahden tunnin kuluttua ohitimme hiihtäen liikkuvia suomalaisia sotilaita, sillä olimme tietämättämme ylittäneet Suomen ja Norjan välisen rajan. Miten sen voisi huomata, kun sama järvi kuuluu kahdelle, kolmelle eri kansalle?”

Simenon käy norjalaisella raja-asemalla, jonka vieraskirjasta löytyy hänelle tuttu nimi: ranskalainen toimittaja Blanche Vogt ja päiväys edelliselle vuodelle. Vogt oli matkustanut läpi Baltian ja Suomen ja ilmestynyt raja-asemalle rekikyydissä Suomen puolelta.

Seuraavana vuonna Blanche Vogt (1887–1967) tosiaan julkaisi kollegansa Suzanne de Calliasin kanssa kirjan Aux pays des femmes-soldats: Finlande, Esthonie, Danemark, Lithuanie (”Naissotilaiden maissa: Suomi, Viro, Tanska, Liettua”). Kirjasta käy ilmi, että tutkivat tietokirjailijat perehtyivät lottatoimintaan Helsingissä. Kuvitus havainnollistaa lottien voimisteluharrastuksia, jotka kesällä ulkoilmassa olivat herkän naisellisia, talvella voimistelusalissa sotilaallisen kurinalaisia. Ranskalaiset lukijat ovat epäilemättä hätkähtäneet valokuvaa univormupukuisista lotista marssimassa suomalaisessa maalaismaisemassa. Piirroskuvitus puolestaan hahmottelee jonkinlaista luonnonläheistä fantasiaa yhteissaunomisesta.

Tuusulassa naiset tutustuivat suojeluskuntatoimintaan, Imatralla ja Viipurissa nähtävyyksiin sekä Kemissä pohjoisiin oloihin ja puuteollisuuteen. Kirjassa fanitetaan kovasti Lapuan liikettä.

Sen sijaan Lappia ei mainita laisinkaan. Onko Simenon sittenkin fabuloinut tutun nimen vieraskirjassa vai Blanche Vogt kenties päättänyt säästää Lappi-vaikutelmat seuraavaan kirjaansa, jota ei koskaan lopulta kirjoittanut? Tiettävästi Vogtin seuraava teos ilmestyi vasta sodan jälkeen: Les Français sont des hommes du monde, le savoir-vivre à l'âge atomique (”Ranskalaiset ovat maailmanmiehiä – Elämisen taito atomiaikana”, 1948) oli nimensä mukaisesti jo aivan toista aikakautta.

Murhamysteeri laivalla

Entä mitä Simenonille tapahtui matkansa jälkeen – matkan, jonka paluun vaiheista hän ei pukahda? Vuonna 1932 Simenon julkaisi jännitysromaanin Le passager du Polarlys (”Polarlysin matkustaja”). Se ei edusta sitä mestarillista tasoa, johon Simenonin Maigret-romaanit parhaimmillaan yltävät, mutta se tarjoaa näköalapaikan 26-vuotiaan kirjailijan matkakokemukseen Skandinaviassa. Viikon laivamatka eksoottisessa miljöössä mahdollistaa suljetun tilan murhamysteerin hieman samaan tapaan kuin Agatha Christien Sininen juna vuonna 1928 (Idän pikajunan arvoitus ilmestyi vasta 1934). Laivan kesäsesongin ulkopuolella Simenon pystyi rajaamaan henkilögallerian uskottavan suppeaksi. Laivan sympaattinen, piippua poltteleva kapteeni alkaa pikkuhiljaa selvittää henkirikosta. Samalla kun murhaa tutkitaan, lukija eläytyy Polarlysin päivärytmiin ja merelliseen tunnelmaan. Simenon kuvaa arktista myrskyä niin dramaattisesti, että hänen on täytynyt kokea jotakin sellaista omalla matkallaan.

Menneen ajan glamour tuntuu tarinassa. Kirjailija kiinnittää jälleen huomiota la cuisineen: ruokasalissa matkustajille tarjottiin alkuruoaksi keittoa, sitten pieniä kylmiä ruokalajeja eli erilaisia leikkeleitä, harmaasuolattua sianlihaa sekä kalasäilykkeitä, ja jälkiruoaksi kompottia ja juustoa. Ruokalajien välissä herrasväki tupakoi. Matkustajat saivat järjestää tupakkasalongissa omia kutsujaan, joissa juotiin samppanjaa, syötiin (taas kerran) suolalihaa ja soitettiin gramofonilevyjä.

Lukija saa välähdyksiä Norjan pienistä satamakaupungeista. Aivan kaikki innostuneet kielikuvat eivät toimi: Simenon kuvailee laivalla matkustavaa, kuvankaunista femme fatalea ”jopa salaperäisemmäksi kuin yli tundran lapsia selässään kantava lappalaisnainen”. Alkavan 1930-luvun jännitteen aistii juuri tässä kohtalokkaassa naisessa, jonka päämääränä on päästä pohjoisessa Suomen kautta Neuvostoliittoon.

Kuten dekkariin kuuluu, karismaattinen kapteeni onnistuu selvittämään rikoksen jo ennen kuin laiva saapuu Hammerfestiin. Lukijansa Simenon vie lopussa Nordkappin korkeudelle: Jäämeri on saavutettu ja oikeus tapahtunut.

Blogitekstissä käytettyjen sitaattien suomennokset ovat kirjoittajan.

(Osa II on luettavissa täällä.)

Lähdekirjallisuutta

Simenon, Georges: A la recherche de l’homme nu. Union Génerale d’Éditions. Paris 1976.

Simenon, Georges: Le passager du ”Polarlys”. Pocket 1977 [1932].

Simenon, Georges: Mes apprentissages. Reportages 1931–1946. Éd. par Francis Lacassin. Omnibuss 2001.

Stokmarknes, Hurtigrutemuseet: perusnäyttely, 2022.