Jatkamme tässä blogipostauksessa taiteilijaromaanien ja tilallisuuden kytköksien pohdintaa Pirkko Alhoniemen tutkimusryhmän kokoaman taiteilijaromaanien kortiston avulla. Kun ajatellaan taiteilijuuteen ja taiteilijaromaaneihin liittyviä stereotypioita, mieleen tulee ehkä ensimmäiseksi Pariisi. Suomessa taiteilijaromaaneissa on korostetun usein esillä Helsinki: Ateneumin, taiteilijakapakoiden ja suurien teatteritalojen kaupunki. Paljon yksittäisiä mainintoja saavat kuitenkin muut, usein pienet kaupungit – todellisuus, jollaisista Suomen kartta rakentuu. Olemme tässä tarkastelussa ottaneet mukaan korteissa suoraan mainitut paikannimet, mutta myös teosten tulkitut tapahtumapaikat (esimerkiksi Savonlinna on tulkittavissa teoksen miljööksi linnan ja Saimaan perusteella) ja fiktiivisetkin paikat.

Aloitetaan matka Suomen ensimmäisenä taiteilijaromaanina pidetystä Juhani Ahon teoksesta Muudan markkinamies (1884). Matkamme alkaa Kuopiosta, tarkkaan ottaen Kuopion torilta, jossa taiteilija, Samppa Hyvölä, sepittelee lauluja ihmisten kerääntyessä hänen ympärilleen kuuntelemaan. Taide löytää siis savolaisesta kaupungista itselleen areenan.

Savossa pysytään edelleen vuonna 1917 Joel Lehtosen romaanissa Kerran kesällä. Kaksi vuotta myöhemmin päädytään pohjoiseen Suomeen ja Ouluun Arvi Järventauksen teoksen Kirkonlämmittäjä mukana. Urho Walakorven teoksessa Raha. Romaani nykyajasta moderni aika vaatii suurempia kaupunkeja, joten siirrytään Tampereelle. Kaikissa näissä kolmessa teoksessa taiteilijuus on hukassa ja taiteilijan ura epätoivoinen, oli kaupunki sitten pieni tai suurempi.

1920-luvun alkuun ja puoleenväliin sijoittuu tiivis pikkukaupunki-turnee. Kuljetaan ”Savisista” eli Salosta (Uuno Eskolan Veren viettelyksestä, 1923), Hämeenlinnaan (Hilja Haahden Seija tyttösen tarina, 1924), sieltä Kouvolan Kuivalaan (Arvi Järventauksen Runoilija Aatami Kuuskosken elämä, 1925) ja rannikolle Raaheen (Martti Merenmaan Kohtalon marssi 1921 ja Korean Kirstin poika, 1925). Pikkukaupunki on useimmiten teoksissa taiteelle myötämielinen ympäristö, josta löytyy ymmärtäjiä ja tukijoita, vaikka matka sitten veisikin eteenpäin. Taiteilija on pikkukaupungissa outolintu, jota hämmästellään mutta myös ihaillaan – niin ansiosta kuin ansiottakin.

Myös maakuntakeskuksissa aineistossamme viihdytään: Kaarlo Hännisen teoksessa Kaksi karkulaista (1927) Oulu on portti maailmalle – reitti sinne kulkee Kuusamon kautta. Kössi Kaatran Äiti ja poika (1924) ja Aapo Similän Boheemilaulajat (1927) vievät molemmat Tampereelle. ”Suomen Manchesterissa” on ymmärrystä taiteellekin: työläisten olot ovat kovat, mutta kovista oloista nousee kirjailijoita, ja konserttejakin kaupungissa kuunnellaan.

1930-luvulla käydään vielä Helvi Erjakan mukana Porissa (Minä olen sinun vaimosi, 1932) ja Matti Kurjensaaren mukana Hämeenlinnassa (Tie Helsinkiin, 1937 ja Nuoruuden toinen näytös, 1939). Erjakan teoksessa pikkukaupungin teatteri tarjoaa turvalliset raamit taiteelle ja elämälle, kun taas Kurjensaaren teoksissa pikkukaupungista pyritään pois. Pikkukaupungin leima kuitenkin pysyy ihmisissä, eivätkä he tahdo löytää paikkaansa pääkaupungista. Pikkukaupunki ei enää tarjoa taiteelle paikkaa kuten Muudan markkinamiehessä tapahtui, mutta kaupunkilaiseksikaan ei ole niin helppoa muuttua. Jäädään välitilaan.