(Kirjoituksen I osa on luettavissa täällä.)

Suomea muistuttavat maisemat

Suomalaisten siirtolaisuus Pohjois-Amerikkaan lisääntyi 1800-luvun loppupuolella. 1860-luvulla Amerikkaan lähti paljon suomalaisia eritoten Pohjanmaalta, pakoon joko huonoja oloja tai Venäjän sortovaltaa. Siirtolaisuus on merkittävä temaattinen piirre lähes kaikessa suomalaisessa lännenkirjallisuudessa, jossa tavataan usein joko pää- tai sivuhenkilöinä suomalaisia siirtolaisia tai heidän jälkeläisiään. Monessa varhaisessa siirtolaiskertomuksessa kiinnitetään paljon huomiota siihen, että Yhdysvaltain ja Kanadankin maisemat muistuttavat hyvin paljon Suomen maisemia. Sillä myös selitetään siirtolaisten nopeata ja vahvaa kiintymistä uusiin asuinalueisiin.

Hyvä esimerkki on naisasianaisena tunnettu Alexandra Gripenberg, joka kirjoitti ahkerasti Pohjois-Amerikasta ja teki useita varhaisia tietokirjoja aiheesta. Vuonna 1888 Gripenberg matkusti yhdessä Alli Tryggin kanssa Yhdysvaltoihin osallistuakseen Washingtonissa järjestettävään kansainväliseen naiskongressiin. Samalla hän kiersi Yhdysvaltoja puolen vuoden ajan ja kirjoitti aiheesta muun muassa matkakuvauksen Halfår i Nya Världen. Se ilmestyi vuonna 1889, ja suomeksi se julkaistiin kaksi vuotta myöhemmin nimellä Uudesta maailmasta alaotsikolla Hajanaisia matkakuvia Amerikasta. Jo kirjan alussa Gripenberg tekee saman havainnon, joka esiintyy monissa suomalaisten kirjoittamissa matkakirjoissa ja lännenkertomuksissa:

– Ei tämä ole Ameriikka. Suomi tämä on! – tulimme ehdottomasti ajatelleeksi eräänä koleana Maaliskuun aamuna ensi kerran katsellessamme Ameriikan rannikkoa.

Rannat korkeat, vakavat, lumipeitteiset, taivaalla pohjoisen talvipäivän vaalakat värit ja eilen vielä päivänpaisteessa sinipintana välkkyvä Atlantti jääkentäksi jähmettyneenä. Jos emme olisi katselleet tuota maisemaa valtamerta kyntävän höyrylaivan kannelta, samalla kun eri kielien sekotus surisi ympärillämme, olisimme voineet luulla olevamme Kallaveden selällä tai Leppävirroilla.

Samanlaisen huomion teki myös Akseli Rauanheimo-Järnefelt, joka kirjoitti useita fiktiivisiä ja tietoteoksia Pohjois-Amerikasta. Siirtolaisille oppaaksi tarkoitetun Kanadan-kirjan (1930) esipuheessa Rauanheimo toteaa, että Kanadan kylmä ja ankarakin ilmasto sopii suomalaiselle luonteelle paremmin kuin troopillisten maiden ilmasto: ”(…) kuuma ilmanala vaikuttaa pohjoismaalaiseen herpaisevasti.” Tällä Rauanheimo viittaa selvästi muun muassa Brasiliaan perustettuihin siirtokuntiin, jotka yleistyivät 1920- ja 1930-luvuilla. Kirjan laajassa kuvaosiossa vertaillaankin Kanadaa Suomeen. Ontario-järveä esittävän kuvan kuvatekstissä sanotaan: ”Luulisipa oltavan Impilahdella tai Kallaveden rannoilla.”

Romaanissaan Uuteen maailmaan (1921) Järnefelt-Rauanheimo nostaa niin ikään esille 1600-luvun siirtolaisuuden ja Pennsylvanian. Hän vertaa alueen maisemia Suomeen: ”Tähän paikkaan olen minä mielistynyt, tähän tahdon Marttisen suvulle kodin perustaa”, sanoo yksi kirjan henkilöistä, Martti Marttinen (toisin sanoen Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajiin kuuluneen John Mortonin isoisoisä). ”Katso toki tämän luonnon yltäkylläisyyttä. Katso, mikä voimakas kasvullisuus. Maapohja on parasta, mitä tässä maassa vielä olemme nähneet”, Martti sanoo ja jatkaa: ”Kun kävin siellä Suomessa Rautalammilla vanhan sukuni kotipaikoilla, oli siellä silmiä hivelevä lehtomaisema ja tämänsuuntainen lahti, jonka rannalle olisin kotini tehnyt, jos sinne olisin jäänyt (…). Se mikä Suomeen jäi silloin tekemättä, se tehdään nyt tänne.”

Kyse on tietenkin vain yhdenlaisesta maisemasta ja luontokäsityksestä, mutta ympäristön samankaltaisuus on yksi suuri tekijä siinä, miksi Pohjois-Amerikka on kiinnostanut suomalaisia niin paljon koko 1900-luvun ajan. Samalla Pohjois-Amerikka on aina merkinnyt myös vapautta ja uutta alkua. Sen kääntöpuolena on koti-ikävä. Tämä teema näkyy toistuvasti suomalaisissa länkkäreissä.

Oikeat paikat

Osa suomalaisista lännenkirjailijoista sijoitti tarinansa selkeästi oikeisiin tapahtumapaikkoihin. Realismi on häilyvä käsite, mutta sitä on esimerkiksi Konni Zilliacuksen siirtolaistarinoissa. Zilliacus, joka toimi Nya Pressen -lehden reportterina ja kirjoitti muun muassa Wounded Kneen verilöylyn jälkiseurauksista, kulki itsekin pitkin koko Amerikan mannerta ja sijoitti novellejaan sittemmin perinteisiksi muuttuneille länkkärien tapahtumapaikoille, kuten Coloradon Kalliovuorille, Montanaan, Pohjois-Dakotaan ja Minnesotaan. Näillä seuduilla maisemat eivät muistuta Suomea, eikä suomalainen tunnekaan oloaan kotoisaksi monissakaan Zilliacuksen jutuissa. Tarinassa ”Pastori Lahti” (kirjassa Taavetti Anttilan kohtalo, 1898) ollaan Suurten järvien läheisyydessä Minnesotassa, mutta sielläkään ei ole suomalaisen hyvä:

Hän oli kuleksinut laajalta ympäri Ameriikan. Oli ollut jonkun ajan siirtolais-asioitsijana New-Yorkissa, sitten ruuanpitäjänä eräälle roikalle rautatien työmiehiä etäällä lännessä, puoli vuotta eläinlääkärinä muutamassa uudiskaupungissa Dakotassa, ja sen jälkeen – kun hän humalapäissään oli yhtenä ainoana yönä tohtoroinut kuoliaaksi erään farmarin koko karjan - oli hän antautunut pappisuralle Mills’issä, joka myöskin oli suomalainen siirtola, oli hän nyt viimeksi oleksinut jonkun ajan pappina, lastenopettajana ja sanomalehden toimittajana samalla kertaa, mutta ei pitänyt ilmanalasta siellä, niinkuin hän kirjoitti Tuhkalalle ja oli senvuoksi sangen taipuvainen tulemaan Anokaan, jos vaan seurakunta ottaisi rakentaakseen tarpeellisen huoneuston kirkolle, koululle ja pastorille itselleen.

Saattaahan olla, ett’ei ilmanala Mills’issä ollut parasta laatua, mutta luultavaa on joka tapauksessa, että pastorin muuttohalu jossain määrin myös seurasi siitä, että hänen sanankuulijansa olivat jo tarpeeksi ameriikkalaistuneet uhatakseen häntä tervalla ja höyhenillä, jos hän vielä kerran kapuaisi humalassa saarnatuoliin. Olipa miten tahansa, mutta hyvin taipuisa hän oli muuttamaan Anokaan ja tänään piti hänen pitää raamatunselitys Salmelan salissa.

Samanlaisia siirtolaiskuvauksia esiintyy myös ajan työväenkirjallisuudessa, kuten Kalle Rissasella. Rissasen ensimmäiset kaunokirjalliset lehtikirjoitukset ilmestyivät jo Suomessa vuonna 1907, mutta varsinaiselle kirjailijanuralleen hän ryhtyi vasta Yhdysvalloissa. Amerikka-kokemukseen pureutuu novellikokoelma Amerikan suomalaisia (1924), joka ilmestyi Suomessa nimellä Puuveitsellä kultaa vuolemassa. Kirja sijoittuu maanviljelyksestä elävään Mill Cityyn, jonka kerrotaan olevan Mississippin varrella, ”kaukana suuremmista kaupungeista, kylistä ja yleensä elämästä” (toisin sanoen ei olla oikeassa Villissä lännessä). Ympäröivä luonto on ”alakuloista sannikkoa ja tuulisina päivinä aavikkohieta lentelee ilmassa sinne ja tänne”. Mill Cityn ”poliittinen keskus” on kapakka, jonka oven yllä lukee ”Saloon”. Juhlapäivinä, kuten juhannuksena, jota suomalaiset kaupungissa viettävät, vaikka se ei kuulu amerikkalaiseen kulttuuriin, ”tapeltiin, kuten ennenkin, ja kuittailtiin siten monet henkilökohtaiset velat”. ”Kun sheriffi tuli juhlien hännille tutkimaan, kuka oli pahin pukari, oli asia jo unohdettu ja lopulta sheriffi itsekin ryyppäsi sen sujuun kapakassa; ainahan sitä tapellaan, ainahan sitä sattuu, jutteli hän.” Romaani kuvaa kaupungin kommelluksia lempeän satiirisesti ja irtonaisesti, melkein kuin novellikokoelmana. Työväenluokan asiaa ei kuitenkaan unohdeta, vaan Rissanen kuvaa myös lakkoja sekä onnettomuuksia kaivoksissa ja kaivosyhtiöiden kiemurtelua niiden jälkeen.

Rissasen myöhempi pienoisromaani Juustoparooni (1927) puolestaan kuvaa pikkukaupunkia, jossa juusto- ja hammastikkutehtailija Williams käytännössä pitää valtaa. Kirjassa ivaillaan muun muassa virassa olevan sheriffin vaalikampanjalle. Humalainen Williams sanoo sheriffille, että julisteessa olevassa kuvassa sheriffin käden tulisi olla jonkun toisen taskussa tai ”kauntin kassakaapissa”.

Poikkeuksellista miljöökuvausta on niin ikään Amerikassa eläneen Eemeli Parraksen näytelmässä Villit vuoret (1911). Se liittyy todennäköisesti Parraksen kokemuksiin lakkoaktivistina; näyttämöohjeet kertovat sen sijoittuvan vuosiin 1905–1906. Näytelmä on synkeä ja traaginen kertomus siitä, miksi lakkoilua tarvitaan ja mihin työnantajat pystyvät yrittäessään estää työntekijöitä vaatimasta omia etujaan. Villit vuoret sijoittuu nimensä mukaisesti vuoristo- ja aavikkomaisemiin, mikä antaa sille vahvaa länkkärimaista tunnelmaa. Tarinassa vanhaa kaivoslaista yritetään häätää, kun kaivokselle halutaan räjäyttää uusi kaivuuaukko, ja samaan aikaan miehiä jää kaivokseen sortuman vangiksi. Muut työläiset aloittavat lakon, mutta sitä yritetään hajottaa rikkureilla. Mukana on myös melodramaattisia epäsäätyisen rakkauden kuvioita, jotka päättyvät lohduttomasti. Näytelmä on yhdistelmä vihaista luokkasodan kuvausta ja mykkäelokuvalta tuntuvaa tragiikkaa. Villit vuoret eroaa suomalaisten länkkärien suuresta linjasta siinä, että henkilöinä ei ole lainkaan suomalaistaustaisia, kaikki ovat englanninkielisiä. Näytelmän maalaama kuva työnantajien toiminnasta on hyvin kriittinen, ja aavikko- ja vuoristomaisemat antavat tarinalle karun ja omaperäisenkin taustan.

Toinen länkkäreille tyypillinen maisema on Meksiko. Sinnekin on useita suomalaisia genren teoksia sijoitettu, kuten tunnetun lastenkirjailijan Arvid Lydeckenin Pääskynen-lastenlehdessä ilmestynyt jatkokertomus ”Montezuman aarteet” (1915). Se kertoo suomalaisista kullankaivajista Antero ja Heikki Terästä. Veljekset ovat kotoisin Raumalta, ja heidän isänsä on lähtenyt Amerikkaan vaimonsa kuoltua aarteiden perässä. Tarina ei tunnu sijoittuvan mihinkään tiettyyn paikkaan, ollaan vain ”Meksikossa”.

Tunnetumpia suomalaisia Meksiko-tarinoita ovat Simo Penttilän (oikea nimi Uuno Hirvonen) lännentuotantoa sivuavat kertomukset kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilästä. Tämä on Meksikon armeijassa korkealla hierarkiassa toimiva suomalainen upseeri, joka on mitä ilmeisimmin lähtenyt maasta sisällissodan jälkimainingeissa. Penttilän esikuvana lienee ollut Waldemar Becker eli Becker-Bei, suomalainen ammattisotilas, joka työskenteli Meksikon armeijassa keisari Maksimilianin joukoissa 1860-luvulla. T. J. A. Heikkilä teki ensiesiintymisensä vuonna 1925 Suomen Kuvalehdessä, johon päätoimittaja L. M. Viherjuuri oli pyytänyt Penttilää kirjoittamaan jännitysjuttusarjaa. Penttilä oli vastannut, ettei Suomen Kuvalehteen voi kirjoittaa Suomeen sijoittuvia jännitysjuttuja ja päätti sijoittaa sankarinsa Meksikoon. Heikkilä-kirjoja julkaistiin sittemmin tusinan verran, viimeiset vielä 1960-luvulla.

Becker-Bein esikuvasta huolimatta Heikkilän asema Meksikon armeijassa on epäuskottava, samoin tarinoiden tapahtumat, mutta tarinoissa on kuitenkin paikoitellen realismia. Penttilä piti näet huolta siitä, että tapahtumapaikat on kuvattu suurin piirtein oikein. Hän luki Meksikoa käsittelevää kirjallisuutta ja kirjoitti Sonoran kartta edessään, ja tarinoissa viitataan oikeisiin paikkoihin. Kun Penttilä myöhemmin kävi Meksikossa, hän sanoi lehtihaastattelijalle olleensa siellä kuin kotonaan. ”Hän tunsi Mexico Cityn kadut ja hotellien nimet, käveli erehtymättä eri osoitteisiin”, kirjoittaa haastattelija. Samalla Penttilä viittaili tarinoissa oikeisiin henkilöihin, esimerkiksi Meksikon lukuisiin presidentteihin, jotka vaihtuvat tarinoissa sitä mukaa kuin he todellisuudessakin vaihtuivat. Vuonna 1954 ilmestyi Penttilän matkakertomus Yhdysvalloista ja Meksikosta nimellä Nauravan kuoleman maa. Siinä Penttilä kertoo vierailuistaan Heikkilä-tarinoiden tapahtumapaikoilla.

Fiktiiviset ja fantastiset paikat

Meksikosta ei ole enää pitkä matka muualle Keski- ja Etelä-Amerikkaan, ja Simo Penttilän jalanjäljillä 1930- ja 1940-luvuilla ilmestyikin lukuisa joukko tarinoita, joissa suomalaiset huseeraavat mantereen erilaisissa fiktiivisissä pikkuvaltioissa. Yksi ensimmäisiä oli Erkki Westin Andein tytär (1929), jonka päähenkilö osallistuu radanrakennustöihin Etelä-Amerikassa ja myöhemmin kapinaan. Samana vuonna ilmestyi myös Kalervo Reposen seikkailuromaani Luutnantti Harhon rakkaus, jossa suomalainen upseeri kokoaa fiktiivisessä San Pedron valtiossa sotilasjoukkoa, josta suurin osa on suomalaisia siirtolaisia Pohjois-Amerikasta.

Lännenkirjallisuuden maisemaa sivuavat myös nimimerkki Marton Taigan (oikea nimi Martti Löfberg) La Perla -tarinat. Niitä ilmestyi aluksi 1930-luvun puolivälissä Yllätyslukemisto-lehdessä ja lopulta kahtena kirjanakin La Perlan öitä ja päiviäkin (1938) ja Perlattaren sukkanauha (1944). La Perlassa liikutaan Penttilän tapaan salonkien loisteliaassa maailmassa kuin Penttilänkin novelleissa, ja huumorikin on samantyyppistä. Tarinoiden päähenkilöt ovat Taigallakin suomalaisia. Merkittävässä asemassa La Perlan tasavallassa ovat upseerit O. A. Manttila (joka toimii myös maan setelipainon johtajana) ja eversti Juan Kallio. Lisäksi tarinoissa esiintyy vielä yksi suomalainen, mies nimeltä Särkipato; hänen lisäkseen muita kovanaamoja ovat ruotsalainen Rosenlöwe ja irlantilainen Jim O’Conor. La Perlan presidentti (jota paradoksaalisesti kutsutaan myös Hänen Ylhäisyydekseen) käyttää suomalaisia upseereitaan esimerkiksi vallankumousyritysten ehkäisyyn.

La Perla -tarinoissa kuva Etelä-Amerikasta kapinoiden, vallankumousten ja murhayritysten pesäpaikkana on hurja, mutta osittain se perustuu mantereen todelliseen historiaan. Varsinkin Meksikon historia 1900-luvun alussa oli täynnä verisiä konflikteja. La Perlaa hallitseva presidentti Rodrigo tunnetaankin lisänimellä Verinen. Taigan kertojanäänen ironia näkyy, kun Rodrigon sanotaan olevan ”kansan suuresti rakastama”, mutta myös ”pelkäämä, mikä poliittisissa asioissa on oikeastaan vieläkin parempi”. Etelä-Amerikan taloutta määritti hyvin paljon paikallisten hallitsijoiden toiminta Yhdysvaltojen interventionistista ulkopolitiikkaa vastaan. La Perlan presidentti ja näin myös Manttila ja Kallio joutuvat reagoimaan Yhdysvaltain harjoittamaan salaiseen rahoitukseen, ja maassa toimivilla liikemiehilläkin on usein kytköksiä Yhdysvaltoihin. Toinen kuvitteellinen Etelä-Amerikan valtio Taigan tuotannossa oli Costa Verde, johon sijoittuu seikkailuromaani Vallankumous myytävänä (1944).

Fiktiivisistä valtioista ei ole enää pitkä matka suoranaiseen fantasiaan. Arvid Lydeckenin Kuulahden mohikaanit (1926) muodostaa erikoisen alalajityypin lähtölaukauksen Suomessa: yhdistelmän intiaanikertomusta ja science fictionia. Kirjassa Kuulahdelta (joka on itsekin mitä ilmeisimmin fiktiivinen järvi) löytyy kadonnut intiaaniheimo, manuaarit (niin ikään fiktiivinen heimo). Manuaarit ovat viisaita ja uljaita vanhuksia, joiden syvämietteiset ajatukset ihmiset, joita he itse kutsuvat ”itikoiksi”, ovat tahranneet. Manuaarit kulkevat manuureiksi kutsumillaan ihmeellisillä aluksilla maan ja veden lävitse ja ottavat kirjan päähenkilöt, veljekset Kain ja Einon, mukaan retkilleen. Nämä pääsevät tapaamaan miamin kieltä puhuvia heimoja Rauhalaan. Kirjassa näkyvät Lydeckenin pasifistiset ja ajoittain naiivitkin ajatukset.

Manuaarit ovat fiktiivisiä alkuperäisasukkaita, mutta joissain suomalaisissa kirjoissa esiintyy aitojakin, kuten Irja Klemolan lastenromaanissa Nopsajalka ja Tähtisilmä (1935). Kirjan Nopsajalka on intiaanityttö, jonka isä oli heimopäällikkö. Nopsajalka on kuitenkin jäänyt orvoksi, sillä vallanhimoiset heimonjäsenet ovat tappaneet hänen vanhempansa. He pitävät Nopsajalkaakin uhkana itselleen ja yrittävät vangita tämän. Nopsajalka pakenee Tähtisilmä-nimisen tytön avulla, mutta jää valkoisten vangiksi. Seuraa monipolvinen pelastamisten ja pakenemisten tarina, joka on kerrottu sentimentaalisesti ja lyyrisyyttä tavoitellen, kuin kyseessä olisi vanha kansantaru. Samaa tyylilajia tavoitteli jo Fredrika Runeberg novellissaan ”Intiaanivaimo” (1857).

Klemolan kirja sijoittuu Yhdysvaltain itäosiin, mutta maantieteessä on ongelmia. Tapahtumat vaikuttavat sijoittuvan todella laajalle alueelle, ja preerialta ja Kansas-joelta siirrytään Appalakien vuoristoon käytännössä tuosta noin. Intiaaniheimon nimeä ei kerrota, ja Klemolalla on muutenkin vaikeuksia kuvata miljöötä uskottavasti: alueella on samaan aikaan vuoria ja preeriaa. Lisäksi intiaanit harjoittavat maanviljelystä ja pitävät karjaa, ja heidän tiipiissään on ovet, joissa on ovenkahvat ja saranat. Nopsajalka ja Tähtisilmä on joka tapauksessa poikkeuksellinen teos suomalaisessa lännen- ja intiaanikirjallisuudessa, minkä huomasi myös Helsingin Sanomien Severi Nuormaa. Hän pohti, että Klemola ”lienee ainakin meillä ensimmäinen nainen, joka on kirjoittanut seikkailukirjan intiaaneista ja vieläpä intiaanitytöistä”. Ensimmäisyydestä puhuttaessa kannattaa olla aina tarkkana, mutta käsillä olevan todistusaineiston mukaan Nopsajalka ja Tähtisilmä todella on ensimmäinen naisen kirjoittama kotimainen intiaanikirja.