Länkkäriä eli westerniä on usein sanottu puhtaasti amerikkalaiseksi lajityypiksi. Se on kuitenkin myös eurooppalainen lajityyppi. Vanhalla mantereella kirjoitettiin ensimmäiset varsinaiset lännenromaanit sekä tehtiin ensimmäiset lännensarjakuvat ja ensimmäiset lännenelokuvat. Amerikan mantereen väkivaltaisen historian kuvaaminen saattoi jäädä saksalaisten (Karl May), englantilaisten (G. A. Henty), irlantilaisten (Mayne Reid, joka tosin asui suuren osan elämästään Yhdysvalloissa) ja ranskalaisten (Gabriel Ferry, Gustave Aimard) harteille.

Eurooppalainen perinne ei kuitenkaan poistunut mihinkään. Lännenelokuvia on tehty lähes kaikissa Euroopan maissa, jopa Tanskassa ja Neuvostoliitossa, ja usein on sanottu, että parhaat lännensarjakuvat ovat eurooppalaisia: Blueberry, Ken Parker, Tex Willer, Comanche… Italiassa länkkärifanius on ollut kaikkein suurinta, mikä on näkynyt tavattomassa elokuvatuotannossa sekä laajassa sarjakuvatehtailussa, jonka kaikkia tuotoksia ei Suomessa ole edes nähty.

Suomessakin länkkäreillä on ollut laaja perinne. Lajityyppi on ollut Suomessa rakastettu, ja monet kirjailijat ovat harrastaneet sen kirjoittamista, osa ammattimaisesti. Suomalaisella lännenkirjallisuudella on pitkä ja laaja historia, joka haarautuu moneen eri suuntaan. Se koostuu sekä fiktiosta että faktasta sekä kirjoista, joissa nämä kaksi sekoittuvat, kuten Villin lännen kohdalla usein käy. Suurin osa suomalaisista lännenkirjoista kuuluu kuitenkin marginaaliin. Ne ovat joko lasten- ja nuortenkirjoja tai kioskikirjallisuutta, jolloin niitä on kritiikeissä tai historiankirjoissa aina käsitelty vähän. Niitä on usein julkisesti paheksuttu tai vähätelty, varsinkin kioskikirjoja, joiden on nähty tuhoavan koko kirjallisen kulttuurin yhdessä sarjakuvien kanssa. Osa suomalaisista lännenkirjoista taas on matka- tai eräkirjoja, joiden osuus kirjallisuudenhistoriassa on vähäinen.

Länsi on maantieteellinen, mutta myös mentaalinen alue. Amerikka ylipäätään on suomalaisista katsoen lännessä, mutta mikä tahansa länsi ei käy oikeaksi Villiksi länneksi. Raja on tietysti liukuva, koska ajatushan on se, että länsi on villi niin kauan kuin siellä ei ole lakia ja järjestystä ja seudulla valtaa pitävät omavaltaiset karjaparonit tai muut vastaavat puoli- tai kokonaan laittomat hahmot. Kyse on rajaseudusta, frontierista, alueesta sivistyksen ja barbarian välillä. Rajaseutu oli aina liikkuva: aluksi se oli idässä ja siirtyi länteen Pohjois-Amerikan valloituksen myötä. James Fenimore Cooperin romaanit, joita yleensä pidetään lännenkirjallisuutena, sijoittuvat Yhdysvaltain itäosiin (Cooperin kirjoja onkin välillä kutsuttu myös termillä eastern). Rajaseutua oli myös muualla Yhdysvalloissa, kuten Floridassa, jonne sijoittuvat esimerkiksi Frank G. Slaughterin intiaanisotia ja karjanajoa kuvaavat romaanit.

Myös niin sanotut northernit, tarinat, jotka sijoittuvat Kanadaan tai Alaskaan, lasketaan yleensä mukaan lännenkirjallisuuteen, vaikka niissä on samankaltaisuuksien lisäksi myös eroja suhteessa varsinaisiin länkkäreihin. Lajityypin keskeisiä kirjoittajia ovat olleet Jack London ja James Oliver Curwood, jotka kuvasivat paljon kullankaivuuta ja kamppailua luonnonvoimien kanssa.

”Oikeissa” länkkäreissä pääosassa ovat aavikolla ratsastavat cowboyt, jotka taistelevat intiaaneja tai inhoja rikollisjoukkioita vastaan ja samalla rakastuvat naapurifarmin tuittupäiseen tyttäreen. Näitäkin on Suomessa tehty yllättävän paljon, ja usein tällaisten kirjojen tai kertomusten yhteydessä tekijän suomalaisuus on haluttu hävittää. Tarinat on julkaistu joko ulkomaalaisen kuuloisella salanimellä tai ilman tekijän nimeä eikä niiden pääosassa ole yhtään suomalaista. Usein tällaiset länkkärit edustavat niin sanottua kioskikirjallisuutta, halpaa kertakäyttöviihdettä, joka on lukemisen jälkeen ollut tarkoitus viskata pois.

Suomalaisessa lännenkirjallisuudessa on luonnollisesti monenlaisia paikkoja, niin kuin ”alkuperäisessäkin” lännenkirjallisuudessa. Yksi keskeinen paikka on Pennsylvania, jonne Ruotsin kuningas lähetti niin sanottuja metsäsuomalaisia 1600-luvulla. Käytännössä he olivat ensimmäisiä suomalaisia siirtolaisia Yhdysvalloissa, ja heihin liittyy kiinnostavia myyttejä, esimerkiksi yksi Yhdysvaltain niin sanotuista perustajaisistä John Morton oli sukua yhdelle näistä varhaisista siirtolaisista. Heistä on kirjoitettu monia kirjoja, joita voisi ehkä kutsua esilänkkäreiksi tai easterneiksi Cooperin jalanjäljissä.

Myös Meksiko on tärkeä paikka suomalaisessa lännenkirjallisuudessa, sillä monet varhaiset lännenkirjat sijoittuivat sinne. Sama koskee myös monien eurooppalaisten kirjoittamia kirjoja, kuten ranskalaisen Gustave Aimardin ja irlantilaissyntyisen Mayne Reidin teoksia, joita Suomessa luettiin paljon 1900-luvun alkupuolella. Yksi tunnetuimmista suomalaisista lännensankareista, Simo Penttilän luoma T. J. A. Heikkilä, seikkaili nimenomaan Meksikossa.

Yksi kiinnostava piirre suomalaisessa lännenkirjallisuudessa on se, miten suomalaiset siirtolaiset ja turistit kokivat Pohjois-Amerikan maisemat hyvin samanlaisiksi kuin Suomessa. Tästä on varsinkin siirtolaisaiheisessa kirjallisuudessa paljon esimerkkejä.

Monet oikeat paikat ovat jääneet vuosikymmenten ajaksi tärkeiksi miljöiksi länkkäreissä, joihin viitataan aina uudestaan ja uudestaan: Dodge City, Lincolnin piirikunta, Deadwood, Appaloosa… Monet paikat ovat tuttuja maisemina elokuvista, kuten Monument Valley tai Almería Espanjassa. Suomalaisissa länkkäreissä näitä on käytetty aika vähän, ja usein kirjailijat ovat keksineet omia paikkoja. Kukaan ei kuitenkaan älyä, ettei McKinleyn tai Harmvillen kaltaisia paikkoja oikeasti ole tai ei ainakaan siellä, missä kirjailija väittää niiden olevan.

Käyn seuraavassa läpi joitain suomalaiselle lännenkirjallisuudelle tyypillisiä paikkoja. Lähteenä olen käyttänyt omaa teostani Wild West Finland, jossa kerron suomalainen länkkärin historian.¹

Ensimmäiset suomalaiset siirtolaiset

Ensimmäisiä mainintoja 1600-luvun metsäsuomalaisista Pennsylvaniassa löytyy Julius Krohnin Kuun tarinoissa, jotka ilmestyivät hänen taiteilijanimellään Suonio vuonna 1860 Mansikoita ja mustikoita -antologiassa. Sittemmin ne julkaistiin omana teoksenaan vuonna 1889. Kuun tarinoissa Kuu kertoo erilaisia anekdootteja ja kuvailuja ympäri maailmaa, muun muassa Saksasta. Yksi tarinoista sijoittuu Pohjois-Amerikkaan, ja ilmeisesti ensimmäistä kertaa Suomen kirjallisuudenhistoriassa puhutaan suomalaisista siirtolaisista. Tarinan alussa luodaan kontrasti amerikkalaisen idyllin ja suomalaisen karun maiseman ja rakentamisen välille:

Ma tulen Delawarejoen rannalta, sanoi kuu. Siellä seisoo tuuhean vaahteralehdon suojassa soma talo. Se on tiileistä rakennettu ja seiniä myöten kasvaa muurattiköynnöstä niin tiheään, että niiden peitosta ikkunat vaan pilkistelevät niinkuin silmät naamuksesta. Talon ympärillä on kukkaislavoja ja etempänä kauniit pellot ja niityt pensasaitoineen. – Kas semmoista on Amerikkalainen farm. Se on toista kuin Teidän maan hirsihökkelöt ja seiväs-aidat.

Vähän matkaa asumahuoneista seisoo vanha aitta. Se on pölkyistä kyhätty, ja turtaunut, mustennut muotonsa osoittaa selvästi sen olevan perintöä niiltä ajoilta, kun ensimmäiset uudisasukkaat tänne asettausivat. Sen yliselle on talon väki korjannut vanhaa romua pois jaloista. Minä sitä rupesin tarkastelemaan, ja mitä virkat, jos sanon että muun seassa keksin vanhan kanteleen, missä kuitenkin vielä näkyi pari katkennutta vaskikieltä. – Kanteleenko! huutanet naurussa suin, kaikkia tuon vanhuksen heikot silmät ovatkin näkevinänsä! kuinka olis Suomen kantele joutunut amerikalaiseen taloon? – Olipa kuitenkin, ja siitä vaan näkyy, että maassa, maailmassa on paljon teihin koskevia asioita, joista ei teidän Suomalaisten filosofia vielä ole saanut vihiä.

Paljastuu, että vanha aitta on suomalaisten siirtolaisten peruja, rakennettu 1600-luvulla. Kuu kertoo käyneensä samassa paikassa 200 vuotta aiemmin, jolloin ”nykyinen vanha aitta [oli] korkeammassa virassa, se oli uudisasukasten asumahuoneena”. Maisemakin oli erilainen, mutta siinä näkyi jo silloin työn ja maanviljelyksen vaikutus: ”Yhdessä kohdin oli (…) jo metsä kaadettu.” Paikka on sakean savun peittämä ja savun keskellä liikkuu hahmoja: ”Mustuneena, hiestyneenä he viertelivät suuria, kyteviä pölkkyjä maata myöten. Ja kummastuksella katselivat sitä outoa menoa heidän hollantilaiset naapurinsa.” Suomalaiset uudisasukkaat kaskeavat.

Yksi suomalaisista, vanha mies, ei kuitenkaan jaksa osallistua kaskeamiseen. Hän on kalastavinaan, mutta ei keskity siihenkään. Hän miettii vanhaa kotiseutuaan:

Miettehensä oli kaukana, aivan toisella puolella avaraa valtamerta, noissa Savon synkissä saloissa, missä hän oli syntynyt ja toivonut saavansa levätä viimeistä lepoa. Koska Kristiina kuningattaren kehoituksesta hänen lapsensa muuttivat, oli hänkin heitä seurannut tähän onnen luvattuun maahan, mutta vanhaa honkaa ei käy siirtäminen niinkuin nuorta vesaa; monta sydänjuurta katkeaa, ja se uudessa paikassa kituu kitumistaan kunne kuivuu.

Kyse on siis ensimmäisten suomalaisten siirtolaisten jälkeläisistä, Delawareen vuonna 1638 perustetun Uuden Ruotsin asukkaista. Uuden Ruotsin suomalaisista moni oli niin sanottuja metsäsuomalaisia, Savosta ja Pohjois-Hämeestä Ruotsiin muuttaneita uudisviljelijöitä. He olivat Amerikassa asuessaan siis jo kaksinkertaisia siirtolaisia ja käytännössä pakotettu lähtemään Amerikkaan, koska heidät koettiin rasitteeksi Ruotsille heidän kulutettuaan liikaa metsiä kaskiviljelyllä.

Varsinaisena länkkärinä Suonion tarinaa ei tietenkään voi pitää, mutta siinä näkyy ehkä ensimmäistä kertaa suomalaisen lännenkirjallisuuden keskeinen piirre: tarinoiden pääosassa ovat suomalaiset siirtolaiset tai näiden jälkeläiset. Vain harvat tekstit poikkeavat tästä perinteestä.

Delawaren suomalaisista on kirjoitettu muitakin fiktiivisiä kirjoja, kuten J. K. Kulomaan eli Jussi Kukkosen Pennsylvanian valloittajat (1931). Myös Heikki Jylhän nuortenkirjaklassikko Delawaren pojat (1938) tapahtuu samoilla seuduilla.

Pennsylvanian valloittajat alkaa Värmlannin suomalaismetsistä, jossa kuvataan ruotsalaisten harjoittamaa sortopolitiikkaa. Jahka kirjassa on päästy Amerikkaan lähtevään laivaan, matkalla törmätään espanjalaisiin merirosvoihin, jotka voitetaan tykkitaistelussa. Joka käänteessä Kukkonen korostaa suomalaisten reippautta ja kunnollisuutta, varsinkin verrattuna ruotsalaisiin. Samalla tavalla suomalaisten kunnollisuus korostuu, kun he tapaavat lenapi-intiaaneja. Suomalaiset ja intiaanit kunnioittavat toisiaan ja lopulta ystävystyvät. Ylväät intiaanit ja jylhät suomalaiset tulevat hyvin toimeen keskenään, ja kirjassa mainitaan useaan otteeseen, että heillä on samantyyppinen suhde luontoon, kumpikin haluaa asua kaukana vilkkaasta asutuksesta. Kirjan päähenkilö on nuori Otso, joka ystävystyy nuoren intiaanipojan Nopean Hirven kanssa, ja yhdessä he viettävät eräelämää, metsästävät muun muassa majavia ja tappavat karhuja.

Toinen Uuden Ruotsin siirtokuntiin sijoittuva kirja, Heikki Jylhän Delawaren pojat ilmestyi vuonna 1938 ja siitä on otettu useita painoksia. Kirja tuntuu monien suomalaisten intiaani- ja lännenkirjojen seassa poikkeukselliselta, mikä liittyy suurelta osin sen realismiin, toiminta ei ole koskaan paisuteltua ja se on uskottavasti motivoitua. Jylhä oli itse syntynyt Bostonin lähellä ja asunut myöhemmin Delawaressa, ja teoksen intiaanikuvaukset tuntuvat uskottavilta. Delawaren pojat puhuu myös rotujen välisen yhteisymmärryksen ja rinnakkaiselon puolesta, mikä ei lännenromaaneille ole ollut kovinkaan tyypillistä.

Kirjan päähenkilöt ovat suomalaisten siirtolaisten lapset Olli Hartikka ja Lassi Kokkinen. He ovat poikakirjoille tyypillisesti neuvokkaita ja seikkailunhaluisia eikä pieni seikkailu heitä pelota. Delawaren pojissa uskotaan rauhan sopimiseen ja ristiriitojen ratkomiseen väkivallan sijasta: pieni joukko vallanhimoisia intiaaneja on yllyttänyt muita heimoja käymään sotaan hollantilaisia ja englantilaisia vastaan, jotta voisivat itse päästä valtaan. Suomalaiset saavat joka vaiheessa korostaa, että ovat aina halunneet vain elää rauhanomaisesti rinnakkain intiaanien kanssa. Lopussa Ollin isän ja minquasi-päällikkö Kenabeekin vanha ystävyys pelastaa pojat.

Historiallista kuvausta teoksessa on melko vähän eikä Jylhä kuormita lukijaa detaljeilla todella eläneistä upseereista tai kuvernööreistä, mikä on pitänyt kirjan kerronnan tuoreena ja jäntevänä. Osa Delawaren pojissa mainituista nimistä on oikeiden paikkojen nimiä, kuten Ahmeek, joka on kylä Keweenawin piirikunnassa Michiganissa, tai Kenabeek, joka on paikkakunta Kanadassa.

(Kirjoituksen II osa on luettavissa täällä.)