Syksyllä 1917 radikaali vallankumous repi venäläisen arkielämän lopullisesti riekaleiksi, ja sotaakäyvän maan kaaos syveni entisestään. Vaikeat olot saivat säveltäjä Sergei Rahmaninovin (1873–1943) punnitsemaan lähtöä maasta. Marras-joulukuussa 1917 hän ryhtyi etsimään keinoa saada maastapoistumislupa. Ulkomaille lähteminen ei ollut hänelle mikään kevytmielinen päätös. Koko Eurooppa kävi suurta sotaa, ja musiikkielämä oli koko lailla lamassa muuallakin kuin Venäjällä. Eikä Rahmaninov ollut mikään nuorimies, joka voisi vain pakata reppunsa ja lähteä. Hän oli 44-vuotias, keski-ikäinen mies. Kielitaitoa hänellä oli, ainakin ranskaa hän osasi, mutta sota-aikana säveltäjän ja pianistin verkostokaan ei välttämättä auta. Pitäisi uskaltaa lähteä vaikkei tiedä, mitä lähdöstä seuraa.

Rahmaninovilla oli vaimo Natalia ja kaksi tytärtä, 14-vuotias Irina ja 10-vuotias Tatjana. Heidänkin takiaan pitäisi uskaltaa lähteä, sillä maa oli vajoamassa sekasortoon, mutta perheenpäätä pelotti. Uskaltaako hän ottaa vaimon ja tytöt mukaansa ilman takeita siitä, miten heille kävisi? Rahaa hankalaan matkaan hänellä ei ollut, joten Rahmaninovin piti valmistautua lainaamaan rahaa ystäviltään.

Vuonna 1913 perhe oli ollut jo oleillut Euroopassa yhdessä, kun Rahmaninov oli kärsinyt ylirasituksesta ja lähtenyt perheensä kanssa Sveitsiin ja Roomaan toipumaan. Roomassa tyttäret sairastuivat lavantautiin. Rahmaninovin pariskunta onnistui saamaan tytöt sairaalahoitoon Berliiniin. Varsinkin kuopus Tatjana oli vakavasti sairas, mutta kummatkin tytöt pelastuivat. Perheellä oli siis vain muutamien vuosien takaa pelottava muistikuva siitä, mitä vieraissa oloissa voi tapahtua.

Rahmaninov myös tiesi, että hänen säveltäjänlahjansa saattoi vaurioitua. Perheen elanto oli hänen säveltäjäntyönsä varassa, mutta nuorena miehenä parikymmentä vuotta aiemmin Rahmaninov oli menettänyt säveltämisen kykynsä tietämättä, tuleeko se koskaan takaisin. Hän sävelsi ensimmäisen sinfoniansa vuonna 1895, mutta sen ensiesitys oli fiasko: kapellimestari oli humalassa, esitys hoiperteli ja yleisö buuasi. Kaiken lisäksi Leo Tolstoi parjasi hänen musiikkiaan, sillä hän oli mustasukkainen ja kateellinen nuorelle musikaaliselle miehelle. Nuorukaisen soitto sai yleisön kuuntelemaan hartaasti eikä Tolstoi saanut huomiota ja pääroolia johon oli tottunut. Rahmaninov masentui vakavasti eikä pystynyt enää säveltämään. Kului neljä vuotta vailla säveltämistä. Sitten hän pääsi psykiatri Nikolai Dahlin hoitoon. Keskustelu tämän kanssa auttoi. Vuonna 1901 valmistui Rahmaninovin seuraava sävellys, ja hän omisti sen tohtori Dahlille. Tästä Rahmaninovin ensimmäisestä pianokonsertosta tuli sittemmin maailmanlaajuinen menestysteos, joka soitetaan edelleen suurena yleisösuosikkina.

Vaikka Rahmaninov toipui, hän ei koskaan unohtanut, että elämän suistuminen radaltaan voi masentaa ja ehdyttää säveltämisen.

Marraskuussa 1917 Rahmaninov sai sähkeen, jossa häntä pyydettiin Tukholmaan konsertoimaan. Pyyntö oli sota-ajan ensimmäinen. Oli tartuttava tilaisuuteen.

Minkälainen tapahtumaketju silloin käynnistyi? Nyt tutustumme Rahmaninovin elämäkertatutkijoiden esittämiin yllättäviin variaatioihin siitä, miten pako käytännössä tapahtui. Me Pohjolan asukkaat ymmärrämme, millainen taival Rahmaninovilla suurin piirtein oli edessään. Rahmaninovkin oli siitä tuskallisen tietoinen. Hän tunsi lännen rajaseutua, sillä kesällä 1915 hän oli perheineen lomaillut Karjalankannaksella, Uudenkirkon Halilassa.

Rahmaninov alkaa siis suunnitella matkaa ja sen etappeja. Konserttikutsun ansiosta hän saa itselleen ja perheelleen Ruotsin viisumit, mutta lisäksi hänen täytyy matkustaa kotikaupungistaan Moskovasta Pietariin eli Petrogradiin anoakseen maastapoistumisluvat.

Brittiläinen elämäkertakirjailija, oopperaspesialisti Michael Scott kirjoittaa (2008):

”Kun hän pysähtyi Petrogradissa 23.12., kaupunki oli kolkoimmillaan: se oli vuoden valottomimpia päiviä ja sähkökatkot olivat syösseet kaupungin pimeyteen.”

On siis joulun aatonaatto. Onneksi viranomainen ei kiinnitä huomiota siihen, että Rahmaninov hakee lähtölupaa myös perheelleen, vaikka kyseessä on työmatka. Rahmaninovilla on nyt tarvittavat asiakirjat, ja hän ilmoittaa perheelleen Moskovaan, että heidän kannattaa tulla seuraavalla junalla Petrogradiin. Vaimo ja tyttäret saapuvatkin muutaman matkalaukun kanssa, ja perhe on valmis pakenemaan maasta.

Mutta mikä heidän reittinsä mahtaa olla? Mikä on turvallisin tapa matkustaa Petrogradista Tukholmaan, kun Venäjällä on vallankumous, Suomessa levotonta ja Itämeri sotatoimialuetta?

Näin vastaa brittiläinen musiikintutkija ja kriitikko Geoffrey Norris (1976):

”Juuri ennen joulua 1917 koko perhe nousi Skandinaviaan suuntaavaan junaan, ironista kyllä sillä samalla asemalla, joka oli toiminut Leninin paluun dramaattisena näyttämönä vain muutamaa kuukautta aiemmin.”

Skandinaviaan suuntaava juna?

Haetaan lisätietoa brittiläiseltä musiikintutkija Max Harrisonilta (2005):

”Rahmaninovit lähtivät Venäjältä 23.12. [länsimaista ajanlaskua]/5.1.1918 ystävänsä Nikolai von Struven kanssa. Kukaan ei ollut saattamassa heitä asemalla Petrogradissa, joskin Šaljapin lähetti matkaevääksi kaviaaripurkin ja vaaleaa leipää, ele joka kovasti liikutti Rahmaninovia. He eivät kohdanneet mitään ongelmia junassa tai Suomen rajalla, jonka he ylittivät samassa kohdassa josta Lenin oli tullut maahan muutamaa kuukautta aiemmin.”

Pakomatka on edennyt vasta Suomen ja Venäjän upouudelle valtakunnanrajalle, meri on jäässä eikä edes Oihonna kulje. Suomessa on lakkoja ja levottomuuksia.

Katsotaan, miten tutkijat päättelevät matkan jatkuneen. Brittiläisen säveltäjä, pianisti ja musiikintutkija Patrick Piggottin mukaan (1978) ”[v]enäläisellä junalla he pääsivät aina Suomen rajalle asti, ja sieltä heidän täytyi matkustaa reellä yli lumihankien, kunnes he pääsivät Ruotsiin.” Venäläisen Nikolai Bažanovin mukaan (1983) ”[t]alvisen tähtitaivaan alla he lähtivät matkaan ’toiselle puolen’ yli narskuvien lumihankien kunnes ruotsalaisen junan valot tulivat näkyviin.” Michael Scottin (2008) mukaan ”[j]unaliikenne oli vallankumouksen takia poikki, joten heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin matkustaa maalaisreellä Suomen kautta pohjoiseen, kunnes he saavuttivat Ruotsin rajan.” Suomessahan ei vallankumousta ollut käynnissä, mutta junaliikenne saattoi olla epäsäännöllistä.

Sergei Bertenssonin ja Jay Leydan kirjoittaman Rahmaninovin klassikkoelämäkerran mukaan (1956) ”[t]ie Suomesta Ruotsiin taittui avoimessa reessä, ja kello oli pitkälti yli puolenyön kun he saavuttivat viimeisen etappinsa, junayhteyden Tukholmaan.” Kustantajan mukaan Bertensson oli Rahmaninovin ystävä ja yhteistyökumppani, Hollywoodissa työskennellyt elokuvantekijä ja moniammatillisen värikäs hahmo, joka väitti isänsä ja setänsä toimineen aikoinaan Tšaikovskin lääkäreinä. Bertensson oli syntynyt Terijoella jo vuonna 1885, joten Karjalankannas lienee ollut hänelle tuttua seutua. Jay Leyda puolestaan oli amerikkalainen elokuvantekijä ja elokuvatutkija. Elämäkerran kirjoittamisessa avusti myös Rahmaninovin käly ja serkku Sofia Satina. Jännittävät ainekset. Lopputulos ei kuitenkaan täysin vakuuta.

Myös Max Harrisonin mukaan (2005) ”[m]atka Suomen ja Ruotsin rajojen välillä taittui avoimella reellä ja sitten he viimein pääsivät Tukholman-junaan.”

Tutkijat vuosikymmenestä toiseen piirtävät hyvin eriskummallisen reitityksen matkasta, jonka rekonstruoimisessa olisi tarvinnut vähintäänkin tarkastella karttaa. Pohjois-Euroopan maantiede ja sen mittasuhteet ovat vieraita kansainvälisille tutkijoille, jotka eivät elä näin pitkällä ja kaukana Euroopan reunalla, tässä ilmastossa, tässä todellisuudessa. Jopa venäläistaustaiselle elämäkerturille todelliset olosuhteet ovat päähenkilönsä kohtalonhetkelläkin epäkiinnostavia, korkeintaan romantisoivien mielikuvien värittämiä. Jos tapahtumapaikka on pieni maa, onko tapahtumakin marginaalinen?

Joulukuisessa pakomatkassa Pohjolassa ei ole mitään romanttista. Edessä on erittäin vaativa etappitie, kun lähtö on joulun aatonaattona Pietarista, ensimmäinen osuus vie junalla Valkeasaareen ja sieltä epäilemättä Viipuriin, ja viimein narratiivin perusteella reellä Suomen ja Ruotsin rajalle Tornioon, jonne he saapuvat ”puolenyön jälkeen”.

Tarkastellaanpa. Valkeasaaresta Tornioon on nykyistä, tiheää ja suoraa tieverkkoa pitkin noin 900 kilometriä, Viipurista Tornioon noin 750 kilometriä. Mikähän mahtoi olla reen vauhti? Se riippuu hevosesta, reestä, lastista, matkustajien määrästä ja painosta, kelistä. Tässä tapauksessa on kyseessä nelihenkinen perhe matkatavaroidensa kanssa. Jos reen nopeus on vaikkapa 15‒20 kilometriä tunnissa ja hevonen vetää rekeä 12 tuntia vuorokaudessa ilman mitään taukoja ja ilman hevosen vaihtoa, matka Viipurista Tornioon kestää nelisen päivää. Tosiasiassa olisi toki tarvittu taukoja syömiseen, lepäämiseen, jaloitteluun, sekä hevosille että matkustajille.

Michael Scottin mukaan (2008) ”Rahmaninovit saapuivat Tukholmaan 24.12.1917.” Matka reellä Kannakselta Tornion ja Haaparannan kautta Tukholmaan joulukuussa 1917 kesti siis tutkijan mukaan vuorokauden. Max Harrison puolestaan toteaa, että ”[k]un he saapuivat Tukholmaan iltapäivällä 24.12.1917, Rahmaninovit tunsivat varmasti olonsa oudon ulkopuoliseksi keskellä jouluostosten idylliä.” Toden totta.

Tämä tutkijoiden tapa nojautua edeltävien tutkijoiden huolimattomiin ja henkisesti laiskoihin työtapoihin on karikatyyri tutkimustraditiosta. Sama koskee jopa suhteellisen tuoretta venäläistä narratiivia: musiikintutkija Sergei Fedjakin toteaa lakonisesti Rahmaninov-elämäkerrassaan (2014), että Venäjän ja Suomen välisellä rajalla tullimiehet tarkistivat matkatavarat, sitten juna puksutti Suomen maaperälle ja saapui perille Tukholmaan jouluaattona.

Näin keskeisen taiteilijan elämän käännekohta kulkee elämäkerrasta toiseen tarinana, jossa sitaatit tai parafraasit kerrostuvat toinen toisensa päälle. Lopputulos on tahattoman koominen kohdassa, jonka tulisi olla vaikuttava ja vakava – sen ymmärrämme erityisesti Euroopan levottomina sodan ja pakolaisuuden vuosina helmikuusta 2022 lähtien.

Vuonna 2023 ilmestyi uusi Rahmaninov-elämäkerta nimeltään Goodbye Russia – Rachmaninoff in Exile. Tekijä, Fiona Maddocks, on brittiläinen musiikkikriitikko. Melkein harmitti, kun tajusin jo teoksen nimestä, että nyt päättyy voitonriemuisan ylimielinen tarinaniskentäni Rahmaninovin paon tutkimustraditiosta. Arvelin, että Maddocks on varmasti kiinnittänyt käännekohtaan erityistä huomiota jo siksi, että toisinajattelijoiden pakeneminen Venäjältä on ilmiönä jälleen hyvin ajankohtainen. Myös ukrainalaisten siviilien kertomukset paostaan kotimaasta, jonka siviililentokentät on suljettu, paljastavat reitityksen vaativuuden Euroopan poikkeusoloissa vielä 2020-luvullakin. Ukrainalaiset eivät koskaan tule unohtamaan pakomatkaansa, joka jakaa heidän elämänkulkunsa kahteen osaan.

Sain uutuusteoksen hyppysiini joulukuussa 2023. Tapojeni vastaisesti en alkanutkaan kuuliaisesti lukea esipuhetta, vaan selasin malttamattomana esiin kohdan, jossa Rahmaninovin pako alkaa. Maddocks kuvailee lähdön Petrogradista aivan samalla tavalla kuin edeltäjänsä. Sitten hän kertoo ”pitkän ja epämukavan” matkan alkaneen Pietarista 23. joulukuuta ja jatkuneen tähän tapaan:

”Juna pysähtyi Suomen rajalla. Perhe matkusti jäisen lumen yli Ruotsin rajalle hevosen vetämällä reellä, joka tunnetaan suomen kielessä ’kanakorina’ [hen basket]. He menivät junalla Tukholmaan heräten makuuvaunusta ennen aamunkoittoa, joutuen vaihtamaan toiseen junaosastoon ja saapuen myöhään iltapäivällä juhlivaan kaupunkiin. Oli jouluaatto.”

Olin ällistynyt ja samalla tunsin pohjoismaalaisen arroganssini palaavan. Ei näitä oloja ja etäisyyksiä ole helppo tajuta, mutta yrittää pitäisi. Pohjolassa liikkumisessa ei ole edelleenkään Intercity-junan suoraviivaista helppoutta eikä pitkä talvi ole kadonnut mihinkään. Näiden realiteettien voisi kuvitella kiinnostavan aiheeseensa paneutuvia ja dramaattisia tositapahtumia jahtaavia tutkijoitakin.

Miten Rahmaninovin pakolaisperhe ihan oikeasti mahtoi päästä Petrogradista Tukholmaan? Mitä luultavimmin he siirtyivät Viipurin rautatieasemalla Helsingin-junaan, vaihtoivat Riihimäellä pohjoisen junaan ja matkustivat Tampereen, Haapamäen, Seinäjoen, Kokkolan ja Oulun kautta Tornioon. Mittakaavaa antaa aikataulutieto, jonka mukaan vuonna 1917 suorin yhteys Helsingistä Tornioon kesti 27 tuntia. Petrogradista saakka saapuvien Rahmaninovien taival edellytti junanvaihtoja ja makuuvaunupaikkoja tai muita yöpymisiä. Torniossa he nousivat rekeen (kenties siihen ”maalaisrekeen” tai ”kanakoriin”), joka kiidätti heidät valtakunnanrajan yli Haaparantaan. Samaa reittiä päinvastaiseen suuntaan oli edellisenä keväänä matkustanut V. I. Lenin, joka oli menossa Petrogradiin organisoimaan vallankumousta. Tornio oli lukuisille venäläisille tuttu rajanylityspaikka.

Haaparannassa Rahmaninovin perhettä ovat vihdoin viimein odottaneet ne elämäkertakirjailijan hehkuttamat ruotsalaisen junan lyhdyt. Jouluaatoksi he eivät missään nimessä ole perille ehtineet, vaan Tukholmaan on saavuttu vasta joulun jälkeen.

Sergei Rahmaninov päätyi perheineen lopulta Yhdysvaltoihin eikä enää milloinkaan palannut Venäjälle. Moneen vuoteen Rahmaninov ei kyennyt säveltämään mitään vaan elätti perheensä konsertoimalla. Vasta vuonna 1926 ilmestyi hänen seuraava sävellyksensä, Pianokonsertto numero 4. Se on mestariteos, jonka kuulaan pinnan alla on suurta intohimoa. Säveltäjä eli koko lopun ikänsä maanpaossa Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Sveitsissä, ja kaipasi isänmaataan. Hän ei enää koskaan ollut entisensä, mutta hän onnistui heräämään uudelleen eloon taiteilijana ja säilyttämään luovat kykynsä. Tammikuussa 1940 Rahmaninov allekirjoitti venäläisten emigranttitaiteilijoiden julistuksen, jossa he protestoivat jyrkästi Neuvostoliiton hyökkäystä Suomeen.

Suomennokset kirjoittajan.

Kirjallisuus

Bazhanov, Nikolai: Rachmaninov. Raduga 1983.

Bertensson, Sergei−Leyda, Jay: Sergei Rachmaninoff − a Lifetime in Music. With the assistance of Sophia Satina. Allen & Unwin 1956.

Fedjakin, Sergei: Rahmaninov. Molodaja gvardija 2014.

Harrison, Max: Rachmaninoff: Life, Works, Recordings. Continuum 2005.

Maddocks, Fiona: Goodbye Russia – Rachmaninoff in Exile. Faber 2023.

Norris, Geoffrey: Rakhmaninov. J. M. Dent 1976.

Piggott, Patrick: Rachmaninov. Faber & Faber 1978.

Scott, Michael: Rachmaninoff. History Press 2008.

Wehrmeyer, Andreas: Rakhmaninov. Translated by Anne Wyburd. Haus 2000.