Kaarlo Hännisen Kaksi karkulaista (1927) on kiinnostava teos hankkeemme kannalta. Romaanissa liikutaan laajalla maantieteellisellä alueella, kuvataan yllättävillä tavoilla pohjoista ja liikutaan kaivoskaupungissa, joka on viime vuosina noussut esiin mediassa.

Kaarlo Hänninen oli kuusamolaissyntyinen kirjailija, tutkija, opettaja ja kansanedustaja, joka julkaisi satuja ja seikkailukirjoja. Kaksi karkulaista on pojille suunnattu seikkailukertomus, joka on täynnä jännittäviä juonenkäänteitä, täpäriä pelastumisia ja vauhdikkaita pakomatkoja. Teoksen alussa kaksi pikkukaupungin koulupoikaa, Taavi ja Mikko, kärsivät ahtaasta elämästään: koulussa heidät yritetään pusertaa tiukkaan muottiin, eikä ankaralta opettajalta riitä ymmärrystä poikien näyttelyharrastukselle. Kun Taavi on intoutunut esittämään paholaista luokkatovereilleen, opettaja toivottaisi pojan mielellään ”Australian neekereiden keskuuteen” ja erottaa heidät koulusta. Australiaan päin ei matka kuitenkaan kulje: pojat pohtivat Helsinkiin teatterikouluun lähtemistä, mutta päättävät kuitenkin karata ”Tornion kautta Ruotsiin”. Jos ei muuta paikkaa löydy, he arvelevat voivansa jäädä Pohjois-Ruotsin kaivoksiin töihin. Näin sitten tapahtuukin.

Reitti Pohjois-Ruotsiin on värikäs ja eloisa. Poikien tie kulkee muutaman pohjoisen kylän kautta Kiveliöön ja sieltä metsien läpi Haaparantaan. Teoksen keskuspaikka on Jällivaara (ruotsiksi Gällivare), Ruotsin Lapissa sijaitseva kaivoskaupunki, josta löydettiin ensimmäisen kerran malmia 1690-luvulla. Aluetta asuttivat vielä tuolloin saamelaiset, ja se on edelleen merkittävä saamelaisalue. Kolonialismi ei ole alueella historiaa vaan nykypäivää. Esimerkiksi 2016 uutisoitiin, että saamelaiset voittivat oikeusjutun vaatiessaan yksinoikeutta metsästää ja kalastaa omalla alueellaan Jällivaarassa. Myös Kahdessa karkulaisessa on mainittu saamelaiset, vaikkakin hyvin lyhyesti. Saamelaisia ei kuvata halveksivaan sävyyn, kuten aiemmin Australian alkuperäisväestöä, mutta kuitenkin rodullistavasti: ”(…) tuolloin Pienet, hintelät ja hoikkasääriset tunturilappalaiset herättivät kuitenkin enimmän huomiota. Kun he olivat Taavia ja Mikkoa paljon pienemmät, arvelivat pojat, että hekin kokonsa ja voimiensa puolesta kelpaavat kaivostyön.”

Kahdessa karkulaisessa kuvattu aika on Jällivaaran kaivoksen mahtiaikaa: 1800-luvun lopulla oli avattu nk. Malmirata Luulajasta Norjan Narvikiin. Rata mainitaan useita kertoja myös teoksessa. Jällivaarassa puhutaan pääasiassa suomen- ja meänkieltä, mutta Kahdessa karkulaisessa Jällivaara on hyvin kansainvälinen paikka: sinne on pestautunut työntekijöitä monesta eri maasta, ja siellä kuulee lukuisia eri kieliä. Paikka ei tuo mieleen Lappia vaan Amerikan, mahdollisuuksien ja monien kansalaisuuksien maan. Yhdysvalloissa nuorison massakulttuurin nousu 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa toi mukanaan nuorille suunnatut kertomukset valloitetun maan puolustamisesta ja laajentamisesta¹. Kaksi karkulaista tuntuu ottaneen vaikutteita tästä kirjallisuudesta, sillä Jällivaara rinnastetaan suoraan amerikkalaiseen rajaseutuun (frontier), villiyden ja sivistyksen rajapintaan: ”Tämmöiseksi olen kuvitellut amerikkalaisen vuorikaivoskaupungin (…) Tuollaiset yksi tai kaksi huonetta käsittävät, enimmäkseen laudoista rakennetut puutönöt, joita on sikin sokin mutkittelevien teiden varsilla ja joiden seurassa näkee vain harvoja suurempia hirsi- ja tiilirakennuksia, ovat nuorille kaivoskaupungeille ominaisia.” Amerikkalaisilta tuntuvat myös nopeat junat, jotka suihkivat ympäriinsä, räjähdykset, jotka vavahduttavat maata ja pörisevät kaivosporat.

Rajaseudulla rohkeat miehet voivat lunastaa paikkansa yhteiskunnassa ja tienata hyvin, mutta vaaroina ovat rikolliset ja armoton työ. Jällivaarassakin tapellaan ja nahistellaan vähän väliä. Teoksessa kirjoitetaan myös ankarista työoloista kaivoksissa, ja kuvataan kaivoskaupungin tiivistä yhteiselämää; jokaisessa pienessä mökissä asuu monta miestä. Teoksessa mainitaan myös keuhkotauti, joka yhdistetään pölyiseen kaivostyöhön. Viime vuosina Jällivaara taas on tullut tunnetuksi koronalinkona – syyksi taudin leviämiselle on arveltu ahtaita tunneleita.

Kirjallisuuden tilallisuuden tarkastelu tuo usein esiin paikkojen ajallisen kerroksellisuuden. Kahdessa karkulaisessa kuvattu luulajalainen maisema on ollut myös 2000-luvulla muutoksen kourissa. Kuvattuja paikkoja on vaikea paikantaa tarkasti, mutta voidaan olettaa, että kirjassa kuvataan myös katunäkymiä, joiden paikalla nyt ammottaa kaivoskuilu. Kiirunassa kokonainen kaupungin keskusta on siirretty kaivoksen tieltä, ja Jällivaaraan kuuluvassa Malmivaarassa taloja siirretään sortumavaraan vuoksi. Kahdessa karkulaisessa kaivosyhtiöiden valta ja kaivosten luonnolle tekemät tuhot eivät näy: johtava insinööri on pojille ystävällinen ja luonto odottaa koskemattomana kaivosalueen ulkopuolella. Mutta kaivosalueen taloja puretaan Kahdessa karkulaisessakin, tällä kertaa syynä on rikollisuuden pesien hävittäminen:

Kun Taavi ja Mikko muutamia päiviä ennen juhannusta tulivat työstään, näkivät he Malmivaaran mutkaisten katujen varsilla hävityksen kauhistuksen. Kymmenkunta pahamaineista pikkutaloa oli purettu perustuksiaan myöten, kun sitä ennen ihmiset oli ajettu ulos ja heidän irtain omaisuutensa oli levitetty kentälle. Törröttävät savupiiput sekä hirsi- ja lautaläjät muistuttivat tulipalosta: se erotus oli vain, ettei mitään ollut mustunut. Kiukkuiset eukot ja miehet kokoilivat tavaroitaan ja kantoivat tilapäisiin asuntoihinsa.

2020-luvulla malmivaaralaisille rakennetaan uusia taloja satoja tuhansia neliömetrejä, ja vanhat talot puretaan vasta, kun ihmiset ovat päässeet muuttamaan. ”Yhtiö ei voi korvata tunnearvoa”, sanovat asukkaat. Ehkä joku voi kuitenkin löytää vanhan kotinsa kuvattuna Hännisen Kahden karkulaisen sivuilta.