Goottilaisen kauhun juuret

Goottilainen kauhuromantiikka on maailmankirjallisuudessa hyvin tunnettu ilmiö, jonka juuret ovat 1700-luvun Englannissa. Lajityyppiä on tarkasteltu esimerkiksi valistuksen pimeänä puolena ja teollisen vallankumouksen synkkien lieveilmiöiden kuvastajana. Lajityyppiin kuului keskiajasta ammentava estetiikka: linnat, vankikammiot ja hämärät käytävät sekä yliluonnolliset elementit, kuten haamut ja hirviöt. Goottilaisen kauhun tunnetuimpia edustajia ovat esimerkiksi Horace Walpolen Otranton linna (The Castle of Otranto, 1764) ja Ann Radcliffen Udolpho (The Mysteries of Udolpho, 1794).

Goottilainen kauhu kulkeutui muutamaa vuosikymmentä myöhemmin myös Suomeen. Varhaista goottilaista romaania Suomessa tutkinut dos. Jukka Sarjala on nostanut esiin erityisesti Fredrika Runebergin, Topeliuksen ja Axel Gabriel Ingeliuksen lajin kotimaisina taitajina¹. Varhaisin suomalainen gotiikka ei mahdu hankkeemme rajaukseen, mutta Pietari Hannikaisen Jutelmia läheltä ja kaukaa II (1884) teoksen novelli tai pienoisromaani ”Salojärwen kukkanen” edustaa kiinnostavaa, hieman ”tuoreempaa” goottilaista kauhua.

Usein arkkitehtonisia tiloja on tulkittu psykologisoivasti, ihmismielen symboleina². Tällöin esimerkiksi maanalaiset vankityrmät edustavat torjuttua ja tiedostamatonta. Tämä lähestymistapa ei ole oman hankkeemme kannalta hedelmällinen. Mihail Bahtin taas on tulkinnut goottilaisen romaanin linnaa kronotooppina, ajan ja paikan tihentymänä, joka on menneisyyden kyllästämä³. Kronotooppina voidaan lähestyä myös ”Salojärwen kukkasen” linnaa, jossa feodaalivaltiaaseen vertautuva Klaus Fleming yhä pitää valtaa.

”Salojärwen kukkanen” goottilaisena kauhukertomuksena

Huolimatta kepeästä nimestään ”Salojärwen kukkanen” sijoittuu siis suurelta osin Turun linnaan ja siellä linnan vankityrmään. Teos kertoo Anna-neidon matkan Salojärven pappilasta Turun linnaan ja takaisin kotiin Salojärvelle. Matkan varrella hän tapaa uudestaan rakastettunsa, Yrjö Eeronpojan, joka kuuluu Klaus Flemingin vastustajiin ja tulee Flemingin adjutantin, puolalaisen Kola Ludowskin, uhkaamaksi. Lopulta Anna tappaa Kolan, menettää mielenterveytensä ja melkein menee naimisiin Flemingin lääkärin, Nikoteemus Houreniuksen, kanssa.

Teoksessa on yhtäläisyyksiä kuuluisimpaan goottilaiseen romaaniin, Otranton linnaan. Molemmissa on esimerkiksi kohtaus, jossa häät keskeytyvät: ”Salojärwen kukkasessa” paikalle saapuu yllättäen Annan rakastettu Yrjö, ja Annaa epärehellisin keinoin vaimokseen tahtonut Nikoteemus pakenee kirkosta vähin äänin. Udolpholle teos taas on velkaa keskeisen juonikuvionsa: viaton nuori nainen joutuu jättämään kodin ja valoisan lapsuusmaiseman julman kosijan vuoksi, joka vie naisen synkkään linnaan. Molemmissa siis rakentuu sama tilallinen vastakkainasettelu idyllisen kotitalon avoimen maiseman ja klaustrofobisen, synkän linnan välillä⁴.

Vaikka ”Salojärwen kukkasella” on mittaa vain n. sata sivua, ehditään teoksessa käydä läpi monta goottilaisen romaanin keskeistä teemaa: on murha, salajuonia, kiihkeä romanssi, mielenterveyden menettämistä ja hämyisiä linnan käytäviä, kynttilän lepattavaa valoa ja äkillisiä, kaiken mullistavia juonenkäänteitä. Päähenkilö Anna jopa kärsii somnambulismista ja vaeltaa haamun kaltaisena, kuin nukkena, lääkäri Nikoteemuksen perässä. Nikoteemus toteaa: ”Täydellinen corruptio wirginalis somnabularis, jossa hänen kanssansa saattaa menetellä aiwan mielensä mukaan.”⁵ Tällaista tilaa myös Topelius kuvasi novellissaan ”Ett natt och en morgon” (1843) ja olipa se tuttu Elias Lönnrotillekin⁶.

Kauneuden ja rumuuden taistelu

Hannikaisen teoksesta löytyy myös keskeinen kauhuelementti, rumuuden ja pelottavuuden nostaminen kauneuden rinnalle – tai sen ohi. ”Salojärwen kukkasessa” päähenkilö Anna on nuoruuden kukoistuksessaan mitä suloisin, ja häntä kuvataan seuraavasti:

…pörheät kiiltäwät hiussuortuwat, mitkä kiharoina aaltoiliwat hänen täyteläisille, hienoille lumiwalkoisille olkapäillensä, antaen hänen werewälle muodollensa erinomaisen ihanuuden. Mutta kaikkein enimmän kaunisti hänen muotoansa sininen silmäpari, josta, hänen katsahdellessaan wuoroin isäänsä ja äitiinsä, säihkyi niin ihmeellinen lumoawa walo…⁷

Annan kauneus kertoo hänen hyvyydestään, kun taas Annaa julmasti huijaava puolalainen Kola Ludowski on kammottavan ruma niin sielultaan kuin ulkonäöltäänkin:

Hän on tuskin ihmisen näköinen, musta, hirmuisen musta, hänen silmänsä ja kulmakarwansa, jotka nenän wälitse juoksewat kaarena yhteen ja pimittäwät hänen näkönsä. niin synkiäksi, että minä wapisen wielä nytkin.⁸

Hyvä ja viaton Anna kuitenkin löytää itsestään hurjan, jopa eläimellisen puolen surmatessaan vankityrmässä häntä uhkaavan Kolan. Tekoa kuvataan seuraavasti:

Anna jo oli kääntänyt pistolin suun hänen rintaansa kohti — samassa kowa jyräys — ja Kola waipui silmänräpäyksessä maahan.

Silmien edessä olewa waara oli antanut Annalle kummallisen rohkeuden ja woiman. Mutta, kun hänen inhottu wihollisensa, jonka kawaluus oli wietellyt hänet ansaan ja sitte raaimman ihmisen julmuudella uhannut hänen wiatonta olentoansa, makasi nyt weressänsä (…)⁹

Tämän teon jälkeen Anna vajoaa unenkaltaiseen tilaan, josta hän Ruususen lailla herää vasta oikean rakastettunsa syleilyssä.

Myös Udolphossa päähenkilö Emily saa lopulta rakastettunsa ja synkkä maisema valaistuu jälleen. Teoksen lopussa Emily ihailee auringonlaskua vapaana linnan tornista. ”Salojärwen kukassa” oikea kosija saapuu, väärä pakenee ja rauha ja onni vallitsevat jälleen, vaikkei niiden kuvaamiseen tuhlatakaan paljon sanoja. Annan rakastettu käy vielä hieman sotimassa, mutta palaa sitten Salojärvelle papiksi vihittynä ja ottaa hoitaakseen Annan isältä papin viran. Pian seutu täyttyy pariskunnan jälkeläisistä, jotka kertovat ihmeellisestä Annasta tarinoita lapsilleen ja lapsenlapsilleen vielä kauan. Myös valistus, sen valoisa puoli, voittaa: Annan puoliso Yrjö opettaa seudun lapsille lukutaitoa. Kenties kuitenkin nämä uudet lukijat tarttuvat vuorostaan goottilaisiin romaaneihin?

Viitteet